perjantai 12. tammikuuta 2018

2018

Vuoden vaihtuessa vuodesta 2016 vuoteen 2017 vietin uudenvuoden yksin. Halusin niin, koska musta tuntui, että tarvitsen sellaisen uudistumisen hetken, vaalia sitä ennemmin kuin juhlia skumppapullo kourassa menemään. Silloin tein vankan päätöksen, että keskityn enemmän tulevana vuotena omaan onnellisuuteeni. Varsinkin omien läheisteni suhteen mulla on ennen ollut tosi helppoa ajautua miellyttämisenhaluun ja yliempaattisuuteen. Olisin valmis tekemään niin kaikkeni, että mun läheisillä on hyvä olla, helposti toisinaan unohtaen tässä yhtälössä itseni. Useampi ihminen oli pysytellyt mun elämässä vain verukkeella no se nyt on pitkään ollut tossa, ennemmin kuin siitä syystä, että toisivat oikeasti lisäarvoa mun elämään.

Koen, että onnistuin siinä aika hyvin. 2017 vuoden aikana mun lähipiirissä saakka tapahtui isoja muutoksia, mutta joiden koen olleen erittäin tarpeellisia, ja pidemmällä tähtäimellä omaa hyvinvointiani ajatellen harkittuja ja viisaita valintoja. Samaten opin paljon paremmin käsittelemään pettymyksiä, vaikka niitä kyllä vuoden mittaan riittikin (ehkä juurikin sen takia).

Vuodenvaihteen taas tullessa, odotin että olisin halunnut samanlaisen uudistumiselle pyhitetyn hetken, mutta se ei ollutkaan tarpeen. Vuosi oli valanut luottoa siihen, että jos tarvitsee kääntää uusi sivu jonkin asian suhteen, kykenen siihen vaikka maaliskuun kolmas päivä, en tarvitse siihen vuoden vaihtumista. Niinhän sen mun mielestä pitäisikin olla.

Miten sitten vuosi 2018 on alkanut? Ryminällä. Pitkälti koko syksyn kalenterissa ei vilkkunut turhan paljon tyhjiä päiviä, ja kaikki huipentui joulukuuhun, kun koulun lisäksi hoidin Helsingissä duunini, ja aina muutaman päivän vapaan koittaessa riensin landelle auttamaan vanhempieni yrityksessä. Tein hommat täällä päässä mahdollisimman tehokkaasti alkukuussa, niin että pääsin tentit tehtyäni siirtymään vielä joulunalusviikoksi vanhemmilleni painamaan pitkää päivää, että saatiin urakat tehtyä. Kuvittelin jotenkin vahvasti niin, että joulun jälkeen alkaa helppous, mutta kummasti sieltä kalenterista on löytynyt menoa ja tekemistä kyllä senkin jälkeen. Toisaalta hyvä, sillä tiedän, että tiiviin kuukauden jälkeen mulla olisi ollut haasteita osata pysähtyä kunnolla.

Duunit ja treenit pyörii tänäkin vuonna arjessa hyvin, ensiviikolla siihen tulee taas kolmanneksi osaksi myös koulu, kun kevään mittaan pyrin suorittamaan mun viimeiset lähiopetukset. Sitten jäisi enää suuntautumisharjottelu ja oppari, ja sitten oonkin jo valmis tradenomi. Hullua, miten nopeasti opiskeluvuodet on menneet. Viimeviikolla pyhitin mun vapaapäivät pitkälti vain nukkumiseen, treeniin, kavereiden näkemiseen, ja taisin ihan jonkun uudenkin kohdata.

Jos joku uudistusajatus mulla tässäkin vuodenvaihteessa oli, niin se oli sellainen klassinen tilitys, että alkuvuodesta en hukkaa aikaani enkä energiaani miehiin, siitä touhusta pidän nyt vähän lomaa. Mitenkäs sitä sanotaankaan, when you least expect it... No näin klassisesti nimenomaan kävi. Lupauduin lähtemään kahville erään ihmisen kanssa vähän sillä asenteella, että mennään nyt läpällä kun kerran mulla on vapaapäivänä ihan aikaakin. Ne kahvittelut venyi sitten viiden tunnin ekoiksi deiteiksi, joiden ei olisi halunnut loppuvan ollenkaan, huipentuen valoshowhun Tuomiokirkolla, vaikkei LUX Helsinki vielä ollut edes varsinaisesti alkanut. Siellä me seistiin Senaatintorilla, me ja muutama muu paikalle eksynyt turisti kevyessä tihkusateessa. Kyllä sen taisi aistia molemmat jo viimeistään siinä hetkessä ilmasta, että tässä mutten on nyt jotain aika spesiaalia. Tiedossa oli myös, että tämä toinen lähtisi sunnuntaina Belgiaan viimeistelemään opiskelijavaihtonsa vielä kolmeksi viikoksi, mutta ei annettu sen haitata.

Nyt. Viikon ja yksi päivää myöhemmin ollaan siinä tilanteessa, että oottelen tässä aika tulisilla hiilillä, että parin tunnin päästä suuntaan lentokentälle ja lähden viettämään mun vapaaviikonloppua - yllätys yllätys - Belgiaan. Pähkähullua, ehkä. Hullua, aivan varmasti. Silti mun päätökseni maanantaina ostaa lentoliput tuntui toisaalta maailman varmimmalta ja parhaalta asialta. Eipä tässä, ihan perus kolmansien deittien juttuja että lennetään toiseen maahan sen toisen vuoksi, no biggie :D No ei vaan, en usko että olisin koskaan tehnyt tätä kenenkään muun vuoksi. Nyt tuntui siltä, etten voisi jättää tekemättä.

Menkööt syteen tai saveen. Ensimmäistä kertaa elämässäni oon siinä tilanteessa, että molemmilla kolahti ja lujaa, molemmat uskaltaa sanoa sen ääneen, ja osoittaa sen, että on valmis tekemään kaikkensa tämän eteen. Jos tuun kuukauden tai kahden päästä tänne itkuisena kirjoittelemaan, kuinka ei se taas onnistunutkaan, so be it. Ainakin tiesin että yritin, ja oon taas yhtä kokemusta rikkaampi. Ei sitä koskaan tiedä. Sen tiedän, etten oo ikinä odottanut ulkomaanreissua yhtä malttamattomana, kuin nyt. Mä oon niin valmis.

keskiviikko 16. elokuuta 2017

kulmien microblading

Kohta jo neljä kuukautta siitä, kun mulle tehtiin nykyään hyvin pinnalla oleva toimenpide - kulmien microblading. Omat kulmathan mulla oli luonnostaan aika tasoa mitättömät ja hyvin vaaleat. "No mikset vaan värjää" tuli kuultua useampaan kertaan, mutta helpommin sanottu kuin tehty jos ei oikeen oo mitä värjätä :D Ennen oli kauhea duuni aina meikatessa saada kulmista hyvät ja symmetriset, ja meikillä tehtynähän ne lähti tosi helposti kävelemään huolimattomista sipaisuista.
meikatut kulmat (ennen)
kulmat nykyään
Microbladingillä saatiin aikaan siis 24/7 meikatuilta ja siisteiltä näyttävät kulmat, jotka on helpottanut omaa arkea ihan superisti. Kulmien meikkaamiseen riittää se, että vähän vahvistat niitä tummemmalla kulmavärillä, mutta aikaa ei siihen suttaannu minuuttia pidempään, kun malli ja muoto on jo valmiina. Microbladingin jälki vaihtelee tosi paljon tekijän mukaan, joten asiaan kannattaa perehtyä, etsiä kuvia tekijöiden entisistä töistä ja vertailla. Hinta pyörii pitkälti 250-350 paikkeilla, joten ainakin itse koin että tollasen rahallisen panostuksen kohdalla haluan harkita tarkkaan.
Omat kulmat onkin otettu paikassa, joka on jo kohta kaksi vuotta palvellut luottoripsimestana: Kampin Blue Lagoon. Aloin harkitsemaan microblandingiä heti sen tullessa heidän valikoimaansa jo viimevuoden loppupuolella, mutta tosiaan kyseessä oli asia, jota halusin kuitenkin harkita kunnolla. Kannattaa ottaa huomioon, että jos tekee päätöksen hankkia kulmat kuosiin, et todennäköisesti saa niitä kulmia päähän heti seuraavalla viikolla, sillä hyvät tekijät on aika pitkälle usein työllistettyjä. Oma aika meni varaamisesta noin puolentoista kuukauden päähän, mutta kannatti odottaa!
Kulmat vaikuttaa yleisilmeeseen kuitenkin niin paljon, että tykkään niiden olevan aika skarpit. Ehdoton vaatimus microbladingin suhteen oli kuitenkin se, että täytyy näyttää suht luonnolliselta. Ei mitään sinertäviä palkkeja, vaan ihan kulmakarvoilta näyttävät. Siinä onnistuttiinkin mun mielestä tosi hyvin, eikä ole kyllä hetkeäkään harmittanut tää hankinta. Ei yhtään.
Mitä itse toimenpiteeseen tulee, niin yleisin kysymys on tietysti se, että sattuuko. Kipuasiat on usein aika yksilöllisiä, mutta itse voin ainakin todeta että voi kyllä, kyllä sattui. Ääriviivathan tehdään puuduttamatta, jotta puuduteaineen vaikutus ei pääse vaikuttamaan kulmien muotoon, ja kulmat tehdään tekemällä pieniä viiltoja ihoon, niin jokainen voi päätellä toimenpiteen miellyttävyyden siinä. Ääriviivojen jälkeen laitetaan puudutetta, joka tekee loppu-urakasta huomattavasti miellyttävämmän. Vahvistuskerralla taisin vähän torkahdellakin pariin kertaan, mutta asian kanssa oli huomattavasti tekemistä myös jäätävillä univeloilla. Yhteen summattuna: voi kyllä se sattuu, mutta ihan kestettävissä ja omassa tilanteessa oli sen arvoista.
Kulmista ei kannata tehdä mitään hätäisiä johtopäätöksiä heti tekemisen jälkeen, koska ne ovat aina silloin tummemmat, ja saattavat punottaa reunoilta joillain enemmän, joillain vähemmän. Vaaleanpunainen Bebanthen on tärkeä juttu tässä operaatiossa, ja mieluummin rasvaa turhankin ahkeraan kuin liian vähän, niin väri säilyy kulmissa paremmin. Yöksi kunnon paksu kerros ja muutama ohut kerros päivän mittaan, niin kulmat pysyy rasvattuina, mutta eivät kuitenkaan näytä liian voidelluilta. 

Jos ei vielä vakuuttanut, niin ehkä seuraava kuva antaa selkeän selityksen sille, miksi halusin omiin kulmiini vähän parempaa väriä ja mallia kun mitä mulle oli luontaisesti suotu...

Kun Blue Lagoonin sometileille ilmestyi se oma ennen-jälkeen kuva jo hetki kulmien laiton jälkeen, en meinannut aluksi tunnistaa itseäni, varsinkaan ennen-kuvasta. Olin jo niin tottunut microbladingillä vahvistettuihin, selkeisiin kulmiin että se kovin onneton lähtötilanne oli jo melkein kokonaan unohtunut. Onhan tässä nyt ihan pikkusen eroa, joten omassa tilanteessani voin ainakin painottaa vahvasti, että kannatti todellakin ottaa! Jatkossakin kun nämä alkaa tästä joskus haalistua, niin todennäköisesti hipsin taas Blue Lagoonin penkkiin vahvistusta varten. Kyllä kannatti.

tiistai 15. elokuuta 2017

mikähän musta tulee isona?

Aika hukassa on vielä visiot siitä, mitä tahtoisin työkseni pidempiaikaisesti tulevaisuudessa tehdä. Tähän ajatukseen kun lisätään kumminkin se fakta, että olen jo kaksi vuotta suorittanut kolmen ja puolen vuoden korkeakoulututkinnosta, voidaan päätellä kuinka suuri palo mulla on opiskelemaani alaa kohtaan, heh.

Ensimmäinen haaveammatti mulla oli se klassinen eläinlääkäri. Eläimet on söpöjä ja kivoja, joten tottakai niitä pitää auttaa! Yläasteella tein vielä sen kaksiviikkoisen TET-harjottelun tätini pieneläinklinikalla, jossa viihdyin kyllä. Klinikan työntekijällä oli kaksi huippuhyväkäytöksistä rottweiler-hauvaa, jotka rakastutti mut rotuun ja itseensä aika täysin. Seurasin vierestä kahden nyrkin kokoisen kasvaimen poistoa, jossa veri todellakin lensi, ja se oli ihan okei homma silloin. Nykyään saisin varmaan kolmen viikon painajaiset, joten ihan varmaan hyvä, etten lähtenyt sille tielle. Jännää, miten itse olen nimenomaan muuttunut iän myötä herkempään suuntaan - pienenä töllötin isän kanssa kaikkia mahdollisia raakuuksia sisältäviä murhamysteerejä ja rikossarjoja, nykyään ajatuskin puistattaa.
Seuraava haaveammatti oli pitkään journalisti, ja suuntana oli pitkään se, että lähtisin lukemaan viestintää. Kirjoittaminen on aina ollut mieluisaa ja sujunut, joten miksipä ei. Jossain vaiheessa sekin ajatus vaan laimeni, eikä tuntunut enää omalta suunnalta. Journalistinurani ensimmäiseksi ja todennäköisesti viimeiseksi huipuksi jäi se, kuinka kirjoitin jutun annetusta aiheesta paikallislehteen lukiovuosina. Se vaan jäi.

Sitten, seuraava iso juttu oli muoti. Luin välivuoteni muotimarkkinointia, ja olin vielä kovinkin innoissani muodista, hakeutumisesta työskentelemään sen pariin. En tiedä mitä siinä kävi, mutta yhtäkkiä vaan trikoot ja muut treenivaatteet otti ylivallan. Muutama vuosi sitten selasin silmät kiiluen Voguen nettisivuilta muotiviikkojen omien lempparimerkkieni mallistot läpi, nyt en edes tiedä tai tiedosta milloin kyseiset viikot ovat - tai no, ikilemppari Balmain on vielä instagram-seurannassa, ja kyllähän ne siellä vilahtelee. Tässä kävi vähän sama homma: se vaan jäi.

Aikanaan halusin lähteä lukemaan liiketaloutta koska koin, että motivaatiota kaupalliseen alaan ei olisi ollut kauppikseen saakka pyrkimiseen, mutta halusin jonkun laajan, useampia ovia avaavan, kaupallisen korkeakoulututkinnon. Ennen koulun starttaamista ja sen alkutaipaleilla oli vielä visiona se, että haluaisin tähdätä esimerkiksi vaateliikkeen sisäänostajan pestiin, siinä vaiheessa muoti oli vielä suht vahvasti messissä. Nyt ajatus siitä tuntuu hyvin kaukaiselta, ei kovinkaan kiinnostavalta. Lähinnä yhdeltä ehkä ihan mukavista mahdollisuuksista. Jos ostotoimintaan tähtäisin, niin tällä hetkellä voisin kuvitella ennemminkin työllistyväni nykyisen työpaikkani alalla, eli luontaistuote, superfood & ravintolisäkentällä. Ylipäätään hyvinvointi tuntuu asialta, joka voisi avata itselle niitä oikeita ovia, kunhan vielä keksisi että mihin suuntaan ja minkälaisiin pesteihin. Esimerkiksi PT-ehdotuksia on heitetty ilmoille paristakin suunnasta, mutta en ole ainakaan vielä nähnyt itseäni siinä puuhassa. Ehkä joskus jos on aikaa ja intoa hankkia se sivuduuniksi, mutta tällä hetkellä mitään suurta intoa siihenkään suuntaan ei ole. Joku lifecouching-itsensä tutkiskeluintoilu toisaalta kuulostaa mielenkiintoiselta, mutta kun miettisin itseäni siinä työssä, niin nääh. Ei ainakaan nyt vakuuta.

Mitä enemmän on tarttunut ikävuosia mukaan, sitä suurempana itsestäänselvyytenä pidän sitä, että haluan tulevaisuudessa päästä tekemään sellaista työtä josta nautin, jossa viihdyn ja josta saan itse henkisesti paljon irti, joka inspiroi. Rahaa on helppo saada palamaan vaikka ja mihin, mutta tiedän sen, ettei palkkakuitin numeroiden määrällä ole niin paljoa väliä, kuin sillä, että omaa arkea pystyy elämään nauttien. Sen takia haluan, että se oma suunta vielä löytyy, ja pyrin luottamaan siihen. Taivaalta se ei varmaan putoa, vaan pakko se on yksinkertaisesti tarrata uusiin ovenkahvoihin ja kokeilla, mihin ne reitit vie ja miltä ne tuntuu. Meillä ei kotona onneksi aseteta mitään paineita, että tyttäristä pitää tulla tätä ja tätä. Toki halutaan, että päästäsiin itsemme elättäviin hyviin hommiin, mutta tiedän, että mun vanhemmille riittää se, että laskut pystyy maksamaan ja tykkäämään siitä mitä tekee.

Asiakaspalveluduunista oon huomannut tykkääväni aika paljon, ja olisi hieman haastavaa kuvitella enää itseään minnekkään yksinäiseen konttoriin istumaan pitkiksi päiviksi. Musta on ollut ihanaa päästä palvelemaan asiakkaita, saada työpäivän aikana jutella erilaisten ihmisten kanssa, ja toisinaan inspiroitua niistä ihmisista, joita myymälässä käy. Ylipäätään, Life on nimenomaan inspiroinut mua työpaikkana aika paljon, ja sopinut itselleni juuri tähän vaiheeseen kuin nenä päähän, joka on myöskin omalta osaltaan tuonut juurikin ne ajatukset mahdollisesta työskentelystä hyvinvoinnin parissa.

Niin että, jos jollakin olisi näiden höpinöiden perusteella heittää mulle joku tietty duuni tai edes selkeä kenttä minne tähdätä, niin saa ihmeessä kertoa mihin suuntaan mä tässä nykyisten opintojeni jälkeen suuntaisin :D

torstai 20. heinäkuuta 2017

clip your dead ends

Viimeksi käydessäni maalla vanhempieni luona uppouduttiin kotimatkalla syvälliseen keskusteluun äitini kanssa. Jokaisella perhellä on ne omat kolhunsa ja hankalat hetkensä, joista riittää puhuttavaa kerta toisensa jälkeen, mutta sitten keskustelu kääntyi ihan vaan mun omaan elämään ja asioihin. Oon ollut nuoresta saakka aika yksityinen henkilö, vaikkakin tunteellinen: voin ja ehkä haluankin näyttää miltä tuntuu, mutta en yleensä sitä että miksi. Aikuistuminen on näkynyt myös siinä, että sen oman suun aukaiseminen, varsinkin perheen kesken on helpottunut kummasti.
Yhtä aihetta puidessa äitini totesi minulle leppoisasti, että kuinka mä oon aina ollut niin kiltti ja hyväsydäminen kaikille, jo lapsuudesta saakka. Omassa mielessäni tuo lausahdus jäi pyörimään. En ala pyhistelemään tässä sillä, ettenkö joskus olisi osannut olla myös muuta kuin kiltti ja hyväsydäminen, valitettavasti todellakin. Kaikki teot ja päätökset eivät ole olleet harkittuja, eivät kilttejä. Tässäkin asiassa tosin olen huomannut sen, että jok'ikinen toiselle aiheutettu henkinen naarmu piinaa mua itseäni varmaan vähintään yhtä paljon kuin sitä, jolle se on aiheutettu. Varsinkin jos ihminen on mulle hyvin läheinen, empatiakykyni nousee välillä vähän liiankin helposti liian korkeille leveleille.

Tästä syystä oon myös tiedostanut sen, etten yksinkertaisesti pysty pitämään elämässäni sellaisia ihmisiä, jotka eivät niinkään osaa välittää toisten pienestä kolhimisesta: tällöin mä otan näiltä tyypeiltä mukisematta niin kolhun jos toisenkin. Luulin että se kuuluu asiaan, teinivuosina olin ylipäätään helposti aika kynnysmatto. Halusin, että kaikilla muilla olisi hyvä olla, ja kaikilla muilla olisi hyvä olo musta tyyppinä, ja käytin siihen ihan tajuttomasti energiaa. Toisaalta, onko toi nyt niinkään yllättävääkään siinä tilanteessa, jos ei itsekään arvosta itseään.

Parin viimevuoden aikana on nimenomaan pyritty kasvattamaan sitä omaa tahtoa, kykyä puolustautua ja pitää ne omat puolet. Se kasvamisprosessi on vaatinut omat hintansa, ja näkynyt elämässä esimerkiksi oman lähipiirin kanssa paljon tarkempana olemisena. Viimeisimpänä se on näkynyt siinä, että erkaannuin ihmisestä, joka oli mulle kymmenisen vuotta se paras ystävä, läheisimpiä ihmisiä maailmassa. Kaikelle on vaan syynsä. Lähinnä jäi asiasta harmittamaan, että erkaantuminen tapahtui vähän riitaisasti, mutta oli ylipäätään oleellista tapahtua. Haastavaa joskus myöntää, mutta me ei vaan enää oltu niitä viisitoistakesäsiä teinejä, joiden oli helppo tukea toisiaan mukisematta. Tai, ainakaan mun mukisematta. Toinen vahva syy asiaan on sellainen, mistä en ole valmis joustamaan jatkossakaan, ja jota odotan myös omien lähimpien ystävieni noudattavan: mä en koskaan ole valmis sulkemaan suutani ja taputtelemaan hyväksyvästi ystävääni olkapäähän, jos tämä päättää toimia tavalla, joka lyö häntä itseään henkisesti turpiin ja lujaa.

Tänä kesänä oon kuitenkin tuntenut olevani onnellisempi kuin ehkä koskaan. Asun mun Suomen lempikaupungissani, ja siitäkin lempikaupunginosassa, joka on mulle niin koti kuin mikään paikka on ikinä ollut. Teen duuniakin tässä kyseisessä kaupunginosassa, jossa viihdyn hyvin, ja tunnen saavani siitä niin paljon irti, nimenomaan henkisesti. Oon vahvasti sitä mieltä, että mulle oli monelta kantilta jonkinmoinen lottovoitto napata paikka juurikin Lifeltä. Mulla on vielä ystäviä, joihin luottaa ja tukeutua, ja joiden kanssa viettää ikimuistoisia hetkiä. Meidän perheestä on kasvanut tiivis yhteisö, ja tästä maailmasta ei ole mahdollista löytää kahta ihmistä joita arvostaisin ja kunnioittaisin puoliakaan yhtä paljon, kuin omaa isääni ja äitiäni. Mulla on harrastus, joka pitää mut terveenä, ja joka ylläpitää myös mun henkistä tasapainoa yhtenä vahvana tukipilarina. Ja onhan mulla maailman huipuin nössöporsas koirakin, sekä tulevana viikonloppuna pääsen vielä rapsuttelemaan uutena tulokkaana perhetutulle otettua mini-taraa.
Ja nyt viimenään, koen myöskin osaavani kunnioittaa ja arvostaa itseäni tarpeeksi, kyetäkseni vaatimaan myös toisilta ihmisiltä sen mukaista kohtelua. Mulle on kasvanut se oma tahto, vaikkei se ihan kaikkia asiaan tottumattomia aina miellytäkkään. Sorry, but definitely not really sorry.
 

maanantai 17. heinäkuuta 2017

väsy.

Kun on vaan nyt niin väsyttänyt.

Fiilis, joka on ollut aika vallitseva aika pitkään. Lapsuudesta varmaan ainakin varhaisteiniyteen saakka olin hyvinkin lahjakas nukkumaan, ja porukat heitti usein läppää siitä, miten mun sängyn alla voisi räjäyttää vaikka pommin, ja tämä neiti vaan jatkaisi sikeiden vetämistä. Noh, sitten tuli teinivuodet ja tietenkin teinivuosien ongelmat - varsinkin öiden ensimmäiset tunnit käytettiin paljon ennemmin omassa huoneessa hiljaa jumppailuun, ympäriinsä ravailuun, henkiseen hajoiluun, ynnämuuhun hyvin terveeseen touhuun. Ehkä koomisimpia muistikuvia ovat ne, kun olen yöllä hiljaa hipsinyt olohuoneeseen polkemaan kuntopyörää, kokoajan varuillani kuulostellen, että eihän nyt vaan kukaan herää. Perus 15-v Susannan iltapuuhia, jeps.
Tuolloinkin nukuin "sentään"muistaakseni ainakin sen 5-7h yössä, mutta toki myös muiden elintapojen vuoksi olin 24/7 pienessä väsyhorroksessa, jota pidin silloin aivan normaalitilana. Käsistä homma karkasi vasta sinä kesänä kun olin 18 vuotta, ja elämässä oli homma ja osa-alue yksi jos toinenkin vähän levällään. Pahimmillaan varmaan koko heinä-elokuun nukuin yössä sen 3-5 tuntia, olin töissä 6-9h päivässä, ja kuutena päivänä viikossa ravasin salilla. Eihän siellä mitään kehittävää saanut aikaan, mutta se oli ehkä niille henkisen hyvinvoinnin rippeille suht iso henkireikä. Tolta ajalta muistan niin elävästi sen, kun joinan öinä sain nukuttua "jopa" sen 7h, ja huomasin aamulla että kappas, en ookkan ihan kuolemanväsynyt, vaan pelkästään superväsynyt.

Noiden vuosien jälkeen oon pistänyt unen prioriteettilistalla vähän korkeammalle, ja ongelmalliset kaudet on aiheutuneet joko kofeiinista tai useista aikaisista kouluaamuista - yleensä molemmista. En tiedä onko Haaga-Helian tuntijärjestelmistä vastaavien mielestä joku hauska pikku jekku pistää opiskelijat vuoden viimeisen periodin (eli loka-joulukuussa olevan) aikana kiirehtimään tunneille jo aamukahdeksaksi. Yhdistettynä tähän vuoden pimein aikajakso, ei lopputuloksena todellakaan ole mikään hyväuninen ja energinen periodi. Varsinkin ekana opiskeluvuonna se ilmeni mulla todella vahvasti huonounisena kofeiinioravanpyöränä; NOCCO:illa revittiin silmät auki aamutunneille, latureilla potkittiin elimistö ja pää hereille treenille ja edellä mainitut kofeiinisetit sitten varmistivat sen, ettei uni tullut missään nimessä ainakaan ennen puoltayötä. Viimevuonna tietoisesti yritin välttää tätä, ja vähensinkin syksyn mittaan latureiden nauttimista, mutta kyllä jotkut viikot vaan meni vieläkin tohon kastiin.
Kofeiini. Oh that sweet devil. Näin yleisenä informaationa siis, että mähän oon vielä vähän kofeiiniyliherkkä, joten se ei todellakaan sovi mun elämässä yhteen edes kohtuullisten yöunien kanssa. On ollut useita kertoja, kun oon jopa jo aamupäivällä heittänyt laturin naamaan ja lähtenyt salille, ja sitten vielä 1-3 välillä yöllä pyörinyt sängyssä aivan valveilla. Viimelauantaina oli 9,5 työvuoro jonka alussa olin vähän unihorroksessa, joten päätin kumota pari kuppia kahvia, ja hyvä etten juossut ympyrää ja alkanut tekemään X-hyppyjä ympäri liikettä, kun kevyesti saattoi kofeiini potkia taas. Näiden perusteella tietysti vähän yksinkertaisempikin ihminen olisi saattanut pistää pillit pussiin kofeiinin kanssa jo ihan hyviä hetkiä sitten. Mutta kai tässä on myös vähän semmonen juttu kuin joissain miesasioissa, että välillä joidenkin hommien kanssa vaan lyö päätä seinään kerran toisensa jälkeen ennenkuin tajuaa. Heh.

Mutta siirrytäämpä nykyhetkeen! Innostus tekstin kirjoittamiseen tuli siitä faktasta, että vaikka kofeiinin kanssa ollaan tehty bänät jo viikkoja sitten (okei unohtakaa tässä toi viimelauantaista kertominen, se oli ihan rehellinen repsahdus), on yleisvire ollut viikkoina silti aika väsynyt. Esimerkiksi toissayönä simahdin töiden jälkeen aika totaalisesti jo ennen iltakymmentä, ja vedin sikeitä ihan lahjakkaasti aamukasiin saakka. Silti olin töistä kotiutuessa vahvasti päikkärifiiliksellä, ja nukuin vielä tunnin ennen salille lähtöä. Ja arvatkaa mitä? Silti väsytti.
Faktana tähän voidaan lisätä myös se, että ainakin vuosia sitten oon arvioinut mun optimaaliseksi unentarpeeksi noin 7,5h, ja sillä tunsin olevani virkeä. Toki nykyään kroppa todennäköisesti vaatisi sen puolituntisen ainakin enemmän, mutta pitkiä aikoja oon omaa arkeani pyörittänyt hyvällä vireellä niinkin, että keskimääräinen nukuttu unimäärä on pyörinyt siinä seiskan kieppeillä. Viimeaikoina on tullut sen sijaan nukuttua useampiakin öitä tuolla ylemmässä kappaleessa mainitulla tavalla: hirsiä vedetty all night long, ja silti aamuvuorossa kellon hipsiessä vuoron loppumiseen saakka oon ollut maailman onnellisin, että pääsen kotiin vielä päiväunille, ennenkuin edes harkitsen salille lähtemistä. Ja ompa ihan useamman kerran käynyt niinkin, että sinne salille ei muuten ole enää lähdetty. Ei vaan ole jaksanut.

Pidin lepoviikon juhannusviikolla, ihan siitäkin syystä että olin tasan kaksi yötä tuosta viikosta samalla paikkakunnalla missä kuntosalini sijaitsee. Alkuviikko töissä porukoilla, loppuviikko siskolaatuaikaa Joensuun suunnilla. Tää oli vähän taas tämmönen, että sen lepoviikon olisi hyvin voinut pitää 2-3vk aikaisemmin, mutta kun minähän pidän sen tasan sillon kun oon vähintään puolet viikosta toisissa maisemissa, koska no minä. Hups. Sen jälkeen ei oo jumpat pahemmin luistanut. Pari vähintään ok-jalkareeniä on vedetty, muistaakseni pari aika jees selkä-habajumppaakin, mutta treeni, josta oon sanonut sen saavan kulkemaan "vaikka pää kainalossa hehheheh" eli olka-ojentaja ei sitten millään. Eilen oli ensimmäinen ainakin decent-asteelle yltänyt suoritus, wow. Suoraan sanoen jännitin jo salille menoa aika paljon, koska en tiennyt miten henkisesti ottaisin sen, jos treeni menisi vieläkin päin honkia. Onneksi se ei ihan mennyt.

Lepopäiviä oon nyt ottanut ihan rehellisesti enemmän. Viimeviikolla taisin käydä tekemässä 2 kunnollista salitreeniä, keskellä viikkoa kävin kerran heiluttelemassa puntteja ja toteamassa että hitot, ei tää tänään kyllä toimi eikä tasan lähden. Oon yrittänyt olla stressaamatta asiasta ja säilyttää mielenrauhani asiani suhteen, koska oonhan mä salilla ravannut jo sen 4,5 vuotta, ja siihen aikaan on jo mahtunut muutama muukin motivaation ja energian lopahdus, joista on kumminkin aina alle kahdessa viikossa selvitty. Kertaakaan ei ole käynyt niin, että olisin esimerkiksi läheskään kuukaudeksi todennut että hitot, ei nyt muuten kiinnosta. Mutta silti: jos energiatasot on jatkuvasti alhaalla, niin mitenköhän tässä voisi kuvitella jatkossakaan riipaisevansa hyviä treenejä?
Sitten tullaan osuuten työ tässä yhtälössä. Sitä en syytä pätkääkään mun väsyneisyydestä, koska duuni ei todellakaan ole fyysisesti mitään raskasta ja kuormittavaa, eikä vuorotkaan ole niin huisin pitkiä, että syytä löytyisi siitä. Sitten taas: mä käytän päivistäni about neljäsosan siihen, että myyn tuotteita tueksi ihmisten hyvinvoinnille. Mulle kerrotaan vaivoja tai ongelmia, ja pyritään yhdessä etsimään ne oikeat tuotteet tukemaan ja poistamaan niitä ongelmia. Tästä syystä toki mulla on omat epäilykseni sen suhteen, että mikä hommassa voisi olla pielessä, mutta katsotaan.

No tästähän tuli sitten näköjään tämmöinen kunnon romaani! Ehkä seuraavalla kerralla pääsen jo siihen, minkälaisia syitä epäilen tälle olevan, ja miten niitä korjata. Tai sitten tuun kahden viikon päästä pirtsakkana kertomaan, että nyt mä voisin juosta vaikka maratonin aamuisin ja alkaa tehdä tuplatreenejä viitenä päivänä viikossa. Nooo aina saa ainakin haaveilla siitä...

keskiviikko 7. kesäkuuta 2017

Monaco


Nizzan reissulla käytiin samalla tsekkaamassa lähistöllä sijaitseva Monaco. Meidän hotelli oli lähellä Nizzan päärautatieasemaa, jolta lähti aina pari junaa tunnissa kohteeseen, ja matka kesti sen noin 25 minuuttia. Lipun ostosta voin sanoa sen verran, että ranskalaiset automaatit tietysti toimivat vain ranskaksi, ja muutoinkin niiden tekniikka on vähän eroava. Jos ranskantaidot ovat siis tasoa alkeet-ei ollenkaan, suosittelen ehkä suosiolla suuntaamaan ihan lippuluukulle. Voin itsekin sanoa että tuli ihan voittajafiilis kun sain sieltä masiinasta oikeat lippuset pyöräytettyä...
Sitten itse Monacoon. Mulla ei kauheesti ollut odotuksia sen suhteen, kai tiesin että siellä ajetaan kovaa jollain ainakin joskus. Itsessään koko kaupunkihan on suht mielenkiintoinen nähtävyys, sillä kovin usein ei näe pientä ruhtinaskuntaa rakennettuna kokonaan jyrkkään merenrantarinteeseen. Noi korkeuserot Monacossa on jotenkin välillä tosi koomisen näkösiä, ja onhan se nyt vähän kummallista, että julkisten sijaan Monacossa liikutaan hisseillä eri kaupungin kerrosten välissä. Tosin, onhan se pelkästään fiksua, koska teiden kautta joudutaan tekemään aikamoista kiemuraa ja portaita saa kipitellä reidet hölläksi jokatapauksessa...
Nähtävyyksien puolesta tuli toki kierrettyä itse Monaco-Ville, jossa saatiin kokea, ettei kevät ehkä ole ollut ihan tyypillisimmillään muuallakaan Euroopassa - sattuipa nimittäin satamaan rakeita. Onneksi sitä edelsi rankkasadekuuro, sillä se pakotti ostamaan sateenvarjoja joiden suorassa kyyhöttää turvassa rakeilta, niin minä kuin ranskalaisnainen lapsineen, jotka näppärästi leiriytyivät hyvän suojan bongatessaan.
Raha näkyy ja kuuluu Monacossa ja onhan se nyt vähän hämmentävää alkuunsa nähdä Ferrareita perusjuttuna katukuvassa. Hyvin siisti kaupunki tietysti, ja ystävällistä porukkaa sielläkin. Yksi matkakohde oli vähän hakusessa, ja vanhemmanpuoleinen herrasmies ystävällisesti omalla kotimatkallaan jeesi meidät melkein perille saakka. Matkaan mahtuikin varmaan ainakin kolme hissiä välireitteineen, jotka olisivat muuten tosiaan tuottaneet hieman haasteita tottumattomalle Monacon matkaajalle.
Henkilökohtaisesti mun lempparipaikka Monacosta löytyi yllä näkyvästä Fontvieille-kaupunginosasta. Tähänkin maantieteellisesti lyhyeen matkaan mahtui varmaan 5 turhautumista, 3 eksymistä, 2 sadekuuroa, mutta loppujenlopuksi kohde löytyi kuin löytyikin sinnikkäällä etsimisellä. Tälle seuraavalle jutulle voin antaa myös hurjan ison suosituksen kaikille minkään tason kukkien ystäville: La Roseraie Princesse Grace.
Sateisellakin säällä sadat ja taas sadat ruusut sai kyllä lumottua kauneudellaan, ja ylipäätään puiston kauniilla ja sirolla ulkonäöllä. Sorsat polskimassa kauniissa suihkulähteessä oli ehdotonta plussaa! Muutenkin kyseisen ruusutarhan vieressä oli puisto, jossa pyöri niin jonkinlaisia hanhia, sorsia, ankkoja, puluja ja milloin mitäkin. Siis aivan huippu! Voin myöntää että olin aika yhtä innoissani siitä kuin noista ruusuista. Molemmat oli ihan Monacon helmiä.

Monacon reissun loppu kruunautui puistohetkellä, kun sitten viimeiseen määränpäähän ei enää millään yksinkertaisesti löydetty. Rivien väristä voi ehkä lukea sen, että oltiin kyseisessä paikassa enemmän hukassa kuin kartalla, ja voin sanoa rehellisesti, että omilla olemattomilla suunnistustaidoillani olisin varmaan ensimmäisen kuukauden aivan täysin vaan hukassa. Ei ehkä myöskään tule yllärinä, että tuli suhteellisen vahva kotiinpalufiilis jo sillä, että palattiin takaisin Monacosta Nizzaan, sen verran erikoinen paikka kyseessä. Suosittelen kyllä ehdottomasti ainakin kerran elämässään käymään pyörähtämässä jos lähistölle sattuu, kyllä sieltä ainakin ihmettelemistä löytyy!





maanantai 5. kesäkuuta 2017

ootko sä edes aito?

Bongasin omien kulmieni microbladingin Blue Lagoonin instafeedissä (@bluelagoonbeauty) ja se sai mut jostain syystä miettimään vahvasti nykypäivän aitouden ja feikkiyden käsityksiä. Mä itse tiedän, että on ihmisiä jotka on ainakin joskus tunteneet mut, ja nykyään kokee että oon muuttunut jotenkin ihmisenä epäaidompaan suuntaan viimevuosina. Voin myös rehellisesti sanoa ilman pienintäkään kiukun tai katkeruuden painoarvoa tässä, että koen ainakin joillain tämän johtuvan ihan omasta myös epävarmuudestaan, mutta ehkä myös vaan siitä että ollaan samoista lähtökohdista lähdetty muuttumaan aika eri suuntiin ihmisinä, Sitä tapahtuu hei.
Kyllä, mulla on värjätyt hiukset, ripsienpidennykset, juurikin tänä keväänä tehtynä se kulmien microblading ja yleensä vielä kynsistä löytyy geelimuotoista lisäpituutta, vaikka tällä hetkellä ei harvinaisesti niin ookkaan. Sen lisäksi no joo, kävin viimeksi tänään salilla ihan rehellisesti pumppamassa sitä pakaraa. Mikä feikki ihminen, huhhuh! Mua naurattaa.
En ylipäätään tykkää ihmisten lokeroinnista ulkoisten asioiden perusteella, vaikka voin käsi sydämellä toki myöntää toisinaan tekeväni sitä itse. Nykymaailmassa yksinkertaisesti nyt on vaan mahdollista muokata omaa ulkonäköään halutessaan aika paljon, jos siihen vaan haluaa rahaa ja aikaa käyttää. Kaikki ei halua, jotkut haluaa eri määrin, ja se on mulle täysin okei. Jokaisen ihan oma valinta, jos ne omasta lompakostaan kustantaa. Ja vaikka ei kustannakkaan, niin sopii mulle kunhan ei tuota kellekkään vaikeuksia.
Mä voin itse kertoa rehellisesti että musta on itsestäni tuntunut taas paljon enemmän multa kun värjäsin hiukset takaisin kuparisiksi. Pinkkiblondeilla leikkiminen oli oman aikansa hauskaa, ja vähän leikittelin jo blondiksi jäämisen ajatuksella, mutta onneksi värjäsin. Tää väri vaan tuntuu omalta.
Ja mitä tulee näihin ripsiin, kulmiin ja kynsiin, niin kaksi edellä mainittua toki ulkonäkötekijöiden lisäksi myös helpottaa arkea kummasti. Ei ole ongelma huidella kaupungilla ilman meikkiä - ei tosin ollut ilman näitäkään. Viimekesänä halusin kokeilla ihan oman fiilikseni testaamiseksi kuukauden-pari olemista ilman ripsiä, halusin nähdä vaikuttaako se mun itsetuntoon. Höpöhöpö, sama hymy huulilta löytyy ilman pidennyksiäkin. Itkeminen oli kyllä jo ihan fyysisesti ilman niitä helpompaa kun ne kyyneleet ei tartu ripsiin yhtä paljon ja klimppaa niitä yhteen, ihan näin jonkunlaista analyysiä heittääkseni. Harkitsin vahvasti myös nyt että josko kesä mentäisiin ilman, mutta ehkä mä vaan vähän pidennän huoltoväliä ja pidän nää kumminkin. Tämä päätös myös vahvasti siitä syystä, että on aivan painajaismainen ajatus että kun syksyllä kuitenkin taas hinkuisin räpsyjä laittamaan, tarkottaisi uusien ripsien pistäminen sitä 2,5h paikallaan makaamista. Eeih. Mahdollismman meikitön mutta hei tosiaan silti niin epäaito kesä - täältä tullaan!
Epäaitous tulee mun mielestä lähes aina nimenomaan luonteesta, niistä sisäisistä jutuista ennemmin kuin ulkoisista. Ihminen voi olla ihan pirun epäaito, vaikkei sillä olisi hipaisuakaan meikkiä naamassa, ja vaikka vaatteet olisi tehty mistä kierrätysmatskuista. Jos sä lähdet hyökkäämään, että oot epäaito kun sussa on tota, noi ja tolleenkin noi, mutta et osaa sanallakaan sanoa esimerkiksi mistä asioista pidän, mitä teen vapaa-ajallani ja mistä oon kotosin, et todennäkösesti osaa kovin syväluotaavaa analyysia ollenkaan antaa musta ihmisenä. Meidän omat epävarmuudet, kateellisuus, negatiivisuus, liika yrittäminen ja suuri miellyttämisenhalu on usein niitä asioita, jotka puskee epäaitoutta pintaan. Sanotaan että olkaa sellaisia kun ootte, mutta ei hei kuitenkaan noin kun et oo niinku minä oon. Se musta on nykymaailmassa nimenomaan hassuinta.
Tää luonnollisuudesta ja aitoudesta vänkäys menee mun mielestä vähän kategoriaan get a life peeps. En näe kovin järkeviä syitä siihen, miksi pitää kuluttaa sitä omaa energiaa ja aikaansa kyseisen asian vatvomiseen ja pohtimiseen. Sen lisäksi, että nautin punata huulia mä myös nautin ihan suunnattomasti niistä hetkistä, kun landella pyörin isän ylisuurissa kumppareissa hiukset takussa pihalla, kasvimaalla ja metsässä. Näitä hetkiä tulee ehkä harvemmin jaettua minnekkään, mutta ei kyse ole siitä ettenkö voisi tai etteikö ne myöskin olisi olennainen osa mua. Ei jokaista elämän kivaa juttua tarvi eikä oikeen edes kannata tallettaa ja julkistaa somessa, ei se tee musta yhtään sen vähempää mua.
Mä edelleen pysyttäydyn siinä asenteessa, että jos mua ei kunnolla tunne, saa olla mitä mieltä vaan haluaa, mutta turha huudella muille, jos ei edes yritä ottaa selvää. Mulle on olennaista se, että mun lähipiiri arvostaa mua sellaisena ihmisenä kuin mä olen - ja jos ei arvosta, niin voidaan lähteä vahvasti miettimään, että kannattaako sellaisen tyypin sitten kuulua siihen lähipiiriin. Voidaanko taas keskustella hetki asiasta ihmisten välinen arvostus? Okei, ei ehkä taas sitä saarnaa tähän väliin, mutta you got the point.
Mut hei. Jos joku on sitä mieltä että epäaitous kukoistaa jo tällä levelillä, niin otan mielelläni teidänkin vaatimattomat kosmetiikkavarastoja omaan haltuuni. Kiitti!

lauantai 3. kesäkuuta 2017

Nizza

Nice est magnifique. Trés formidable capitale de la Côte d'Azur. Juste parfait.

Voisin listata aika paljon lisää ranskalaisia ylistyssanoja kuvaamaan fiilistäni tosta kaupungista. Euroopassa on tullut kierrettyä aika monta mestaa, mutta mikään ei ole koskaan kolahtanut yhtä totaalisesti ja lujaa kuin Nizza. Ranskalainen kulttuuri on ennenkin miellyttänyt, mutta siinä missä Pariisi, Bretagne sekä Normandian Mont Saint Michel ovat olleet toki mieleenpainuvia kohteita, koen itse Ranskan todellisen helmen löytyvän nimenomaan sen etelärannikolta. Olin yhtä hymyä toukokuisen pidennetyn viikonlopun, jonka vietin kyseisessä paikassa.
Sopivankokoinen kaupunki yhdistettynä sinisenä kimmeltävään mereen ja silmänkantamattomiin jatkuva kaunis rantaviiva olivat varmaan ne isoimmat elementit mitkä onnistuivat vakuuttamaan mut heti. Kaunis arkkitehtuuri, koristeelliset ranskalaiset parvekkeet miltei joka kerrostalossa, kukkaloistot puistoissa, kaikkea sitä. Lisäksi sain ehdottomasti elämäni parasta asiakaspalvelua Nizzassa. Huomaa, että siihen panostetaan vahvasti tuollapäin, ja tahdotaan pitääkin korkealla tasolla. Ravintoloissa käydessä tarjoilijat olivat tarkkoja, hoitivat asiansa hyvin, mutta heittivät kumminkin aina vähän ylimääräistä juttua ja pitivät jokainen hyvää huolta asiakkaistaan. Sama oli jok'ikisessä liikkeessä jossa vierailtiin, hotellin respassa ja ihan jo pelkästään kaupungin kaduilla ihmiset olivat ystävällisiä, lämpimiä, eläväisiä. Juuri se, mitä rakastan Eteläisemmässä Euroopassa.
Edellä mainituista syistä mulle tuli myös heti ensimmäisten päivien aikana kytevä ajatus siitä, että siinä missä nykyisin opiskelemani ala ja suuntaus hyvin mahdollisesti tulee mut viemään ulkomaille töihin jossain vaiheessa, Nizza ylipäätään tuntui paikalta, jonne olisi hyvä tehdä koti joksikin aikaa. Se tuntui heti kotoisalta ja haltuunotettavalta, ja koen, että kyseisellä kaupungilla voisi olla hyvää vaikutusta muhun itsenikin, tiettyihin piirteisiin ja luonteeseen. Ja olenhan mä jo pidemmän aikaa kokenut asian niin, että jos tahdon joskus ranskankielen kunnolla handlata, edellyttää se mulla senkielisessä maassa asustelua.

Jos koskaan tuollapäin pyörähdätte, niin maailman suurin suositus Nizzan vanhankaupungin laidalla kohoavalle Mont Boron -kukkulalle. Sen päälle kipuaminen on sopivaa aamu/päiväreippailua, ja kukkulan korkeuksissa pyörimiseen ja lumoavan kauniiden maisemien ihasteluun saa kyllä hyvin uppoamaan hetken jos toisenkin. Ranskan Riviera itsessään on superkaunista aluetta, ja niitä ranta-alueita kyllä ihastelee mielellään.
Kokonaisuudessaan Nizzan keskusta ja vanhakaupunki ovat kooltaan myös hyvin tiiviitä ja helposti haltuunotettavia ihan jalkaisin. Meidän hotelli sijaitsi vaan muutaman kadun päässä rantapromenadelta, Promenade des Anglaisilta, ja sitä tulikin käveltyä aika päivittäin. Rehellisesti sanottuna mä olisin voinut viettää (ainakin) yhden päivän ihan vaan kävellen edes takaisin tota rantaa, ihastellen sen kauniin pyöreitä pikkukiviä ja etsiskellen niistä kauneimpia yksilöitä.
Näinhän me tehtiinkin viimeisenä päivänä ihan pitkä tovi, lopputuloksena se, että mulla on nyt kotona tuikkkuastioissa pohjalla jokaisessa pieni kasa Nizzaa. Hauskintahan tässä operaatiossa oli se, että mulla oli vankka aikomus viimeistään lentokentällä sujauttaa ne jossain muovipussissa matkalaukun uumeniin, mutta siinä meni loppujenlopuksi lähemmäs puolisentoista viikkoa vielä reissun jälkeen, kunnes tajusin että hei, näähän löytyy vielä mun käsilaukkuni sivutaskun uumenista.
Viimeisenä päivänä juuri kun oltiin kävelemässä viimeistä kertaa rantapromenadea ja suuntaamassa vartin sisällä hotellille laukkuja hakemaan, sain mukaan vielä aivan ainutlaatuisen matkamuiston. Polttariporukka tuli kysymään, että josko tuleva morsian saisi toteuttaa tehtävänsä maalata ohikulkijoita mulle, ja tottakai tollaseen juttuun lähtee mielellään mukaan. Nyt mulla komeilee ikkunalaudalla aivan melkein näköiseni maalaus nimellä ja päiväyksellä varustettuna, aivan huippu lähtiäislahja. Ah Nice, je t'aime!
Nizzassa superpositiivista oli myös se, että siinä missä paikallisistakin valtaosa osasi hyvin englantia, niin siellä oli myös hyvin helppoa asioida ranskaksi, ja oma kielitaito saikin sen suhteen oikein toivotun kielikylvyn. Paikalliset oli innoissaan, jos edes pyrit asioimaan heidän kielellään. Se merci beaucoup -hokeminen meinasi kyllä jäädä vahvasti päälle, ja Helsinki-Vantaalle rantautuessa iski ihan pieni masennus siitä, että hei nyt mä en voikkaan enää yrittää höpötellä ranskaa päivät pitkät.
Voisin hehkuttaa ja kertoa Nizzasta ylistysjuttuja vielä vaikka päivät pitkät, mutta ehkä nyt on vahvimmat argumentit ladottu tiskiin siitä, että hei tyypit, menkää sinne, käykää! Aivan ihana kaupunki, aurinkoinen, kaunis ja lämminhenkinen. Omalta osalta iso plussa oli myös se, että Ranskalaista Kusmi-teetä löytyi ihan oman teekaupallisenkin verran, ja tähän myös sananen siitä nizzalaisesta asiakaspalvelusta. Mä olisin niin halunnut adoptoida myyjärouvan itelleni kolmanneksi isoäidikseni, oli niiin herttanen tapaus että sydän ihan suli. Antoi mukaan esitteitä, ilmaispusseja ja pisti tuotteet vielä ihanaan lahjakassiin. Oli ihan meidän hotellin kanssa samalla kadulla, Rue Dalpozzolla, ja aivan taatusti menen uudelleen kunhan uudelleen pääsen kyseiseen kaupunkiin suuntaamaan. Pienesti elättelen toiveita, että rahatilanne antaisi kesän jälkeen myöden, ja saisin napattua itselleni mieluisaa matkaseuraa siihen, että jos vaikka jonkun pienen viikonlopputripin saisi jo syyskuun alkupuolelle...

Mutta. Kaikenkaikkiaan. Merci beaucoup Nice <3