maanantai 13. maaliskuuta 2017

rehellisen itsekkäästi keskiössä se oma hyvinvointi

Oman hyvinvointinsa analysointiekspertti täällä hei taas. Kuluneet päivät ja uudet muutokset, ehkä omaksi osakseen ne unettomat yön tunnitkin on herättäneet paljon syvällistä pohdintaa. Olikohan tää momentti nyt eilisen salitreenin keskellä, mutta ihan selkeä semmoinen hehkulamppu syttyi oman pään yläpuolella ja päätin yksinkertaisesti, että nyt siirretään se fokus ihan täysillä muhun itseeni, oman itseni kehittämiseen ja oman elämänlaadun tason parantamiseen entisestään. Tämä tietysti vaikuttaa myös ympärillä oleviin asioihin ja itseeni: jos haluan kehittyä aina paremmaksi työntekijäksi, saan siitä itsekin paljon takaisin, ja työpaikalle se näkyy pelkästään positiivisesti. Jos haluan kehittyä saamaan itselleni entistä enemmän irti opiskelusta, tulee se näkymään myös asian ohella lopputuloksessa. Jos haluan ryhtyä tavoittelemaan ajatuksen tasolla kyteneitä pieniä "mitäs jos" ajatuksia, ja rakentelemaan niille varovaisesti omia polkuja, tulen ainakin oppimaan lisää itsestäni ja elämästä.
Oon aina ihannoinut vahvuutta. No toki sitä fyysistä puoltakin joo, mutta erityisesti henkistä vahvuutta. Vaikka toisaalta tiedän, että monista asioista olisi ulkopuolisella jeesillä selvinnyt nopeammin ja ehkä paremminkin, koen monenlaista ylpeyttä siitä faktasta, että itsensä kanssa käydyt sodat on selvitetty itse, pärjätty niistä oppineena voittajana. Oon ehdottomasti sitä mieltä, että vaikeudet ja kriisit kasvattaa, jos ne ottaa sillä asenteella. Silloin kun itkettää, kiukuttaa ja harmittaa 24/7 ei toki ensimmäisenä tule mieleen että hehee, kahden vuoden päästä voin kokea olevani vahva tämän asian takia, mutta näin se voi vaan olla. Toivottavasti mahdollisimman monen tilanteessa olisikin.
Vahvuutta ei kuitenkaan mun mielestä ole pelkästään selvitä tiukoista tilanteista ja haasteista. Vahvuutta vaaditaan ihan yksinkertaisesti siihen, että esimerkiksi osaa pitää omat puolensa, ja silti ottaa toiset huomioon. Luulen, että valtaosa tässä asiassa jakautuu liikaa jompaankumpaan päähän, niin ehkä kokisin vielä itsenikin. Tästä syystä koen sen yhtenä selkeänä kehityskohteena. Kehitys loppuu tyytyväisyyteen tunnetaan varsikin salipiireissä tuttuna fraasina, varmaan alkuperäisen lausujansa puolesta. Mun mielestä asia kuitenkin sopii paljon paremmin nimenomaan henkiseen kehitykseen. Okei kyllä, tyytyväinen itseensä saa ja pitääkin olla, mutta ehkä haen ennemmin sitä, että ei pidä koskaan itseään mitenkään liian valmiina ihmisenä. Aina on uusia asioita opittavana, uusia haasteita kohdattavana ja aina jotain kehitettävää.
Dieetti ei ole nyt sujunut, sen voin ihan rehellisesti kertoa. Tällä hetkellä kiristyvä kroppa ei yksinkertaisesti ole omalla prioriteettilistalla kovin korkealla, koska en koe tämänhetkisenkään kuntoni vaikuttavan sen kummemmin negatiivisesti, niin henkisesti kuin fyysisestikkään omaan hyvinvointiini, joten en ota stressiä. Jos haluan heittää aerobisia, teen niin, jos haluan pitää päivän ruuat miinuksille menevissä määrissä, teen niin. Samaten jos tekee mieli syödä lounaan jälkeen kolme omenaa, teen niin, tai jos salilla kiehtoo vaan pelkästään se punttien nosto. Tällöin en pakota itseäni edes vilkaisemaan crossareille päin, koska mulla ei ole siihen mitään huutavaa henkistä tarvetta. Hetkellinenkin energiamäärien nosto toi selkeän hyppäyksen myös voimatasoissa, joka nimenomaan oli sellainen asia, josta sain henkistä mielihyvää. Fyysiselle puolelle tässä asiassa ei sitten mennäkkään, koska ankkakävely vältellen jalkalihaksien ylimääräistä käyttöä on tullut viimeviikkoina jostain syystä taas hyvin tutuksi...
Ensimmäistä kertaa kuukausiin yleisfiilis vähän (tai enemmänkin) stressaantuneesta naisesta joka rentoutuu lähinnä treenatessa tai ystävien kanssa ulkona, out of breath -olotilalla varustettuna varsinkin ihmissuhteiden suhteen on viimein saanut väistyä. Otan ja annan itselleni luvan ottaa omaa tilaa juuri niin paljon kuin sitä tarvitsen. Nyt olo on suhteellisen energinen, inspiroitunut, valmis uusiin haasteisiin. Siemailen piña colada -makuista vihreää teetä ja suunnittelen huomisia aikatauluja, huomisaamun vihersmoothieta. Iltalenkki merenrannalla, yhteen maailman lempparipaikoista siinä poiketen rentoutti oloa entisestään, ja muistutti siitä, miten hyvä täällä voikaan olla, kunhan pysyy sillä true to myself -linjalla. Lainaus omasta viimeisimmästä IG-kuvan kuvatekstistä: when life gives you everything but lemons, enjoy it.


sunnuntai 12. maaliskuuta 2017

stressimörköjä

Viimeviikkoina stressinaiheita on löytynyt aika reippaasti ihan etsimättäkin. Koulussa periodin loppu tuo mukanaan tietysti kaikki viimeiset deadlinet, ryhmätöiden raportit, presentaatiot ja ensiviikolla vielä tentit. Kahta tenttiä lukuunottamatta hommat alkaa ainakin huomise jälkeen aika finaalissa, joten omakin mielenrauha nostaa tasojaan kun ei tarvitse jatkuvasti olla huolehtimassa että tuo, tuo ja tuokin pitäisi vielä tehdä,
Stressi vaikuttaa mulla aina heti uniin, ja varsinkin siihen että pyörin sängyssä illalla aina pidempään ja pidempään, Homma kärjistyi toissaöisiin luokattoman huonoihin uniin, kun jo valmiiksi alla oli useampi 6-7h uninen yö, ja sen viiden tunnin ajan mitä sain nukuttua säpsähtelin hereille korkeintaan tunnin välein. Tänään oli onneksi aikaa viimein taas nukkua pitkään, ja kahdeksan tunnin yöunien jälkeen pysyin hereillä tasan suunnilleen aamiaisen valmistamisen ja nauttimisen verran, ja sen jälkeen otin vielä sopivat pwo-unet. Puntti nousi nyt ihan kiitettävästi!
Toinen viimeviikkojen iso stressinaihe on tietysti ollut opiskelijana kesäsuunnitelmien tekeminen. Opiskelu kesällä ei kiehdo, mutta jollain pitää saada eläminen kustannettua, joten kesäduuni olisi hankittava. Back-up plan löytyy tähän aina landelta, mutta koska mulla on nyt aikalailla koko elämä Helsingissä, mielelläni vietän myös kesäni täällä. Vähän jännäsin miten käy, koska en hakemusta kovin moneen paikkaan laittanut, mikä oli toki täysin oma syy. Työhaastattelukutsu tuli ensimmäisenä paikkaan joka mua itseäni henkilökohtaisesti reippaasti eniten kiinnosti, ja mun onnekseni tiistaina tulikin soitto, että mun kohdalla duunit alkaa, tai oikeastaan tässä kirjoitellessa alkoi jo siellä,
Eilen tosissaan pääsin haastamaan taas huikeet suunnistustaitoni ihan mulle uusilla huudeilla Espoon Tapiolassa pyöriessä, ja myönnettäköön että tein ihan fiksun valinnan hypätessäni hyvissä ajoin kohteen lähelle saapuvaan bussiin, koska vähän haahuiluksihan se meni taas. Onneksi tää on opittu monelta edelliseltä kerralta, että pystyn aina saapumaan sovittuihin paikkoihin vähintäänkin ajallaan, kunhan vaan suosiolla otan siihen itselleni eksyksissä pyörimiseen aikaa myös. Ja hei, tässä tilanteessa sentään määränpäänä olleen kauppakeskuksen bongasin heti, mutta rempassa olleena oli vain ehkä hieman haasteita löytää se oikea paikka mistä pääsee oikeaan osaan sisälle. Mutta, loppu hyvin kaikki hyvin!
Ruoka- ja treenipuolella on myös tuntunut vähän pakollisella kaiken muun ohella löysätä hihnaa. Tunnen pääni ja kroppani kumminkin sen verran hyvin, että pitkällä tähtäimellä tuun kiittämään itseäni siitä. Jaksamista tukeva ruokavalio ja toisinaan melkolailla terapeuttisessa asemassa toimiva kuntosali on kuitenkin juurtuneet mun elämään jo niin syvälle, että tiedän asioiden palaavaan raiteilleen kyllä viikossa tai kahdessa, kunhan saa muut palaset taas loksahtelemaan paikoilleen. Ja tällä hetkellä juurikin tuntuu, että niin on taas käynyt, varmaan paremmin kuin moneen kuukauteen.

keskiviikko 8. maaliskuuta 2017

naistenpäivä

En edes tajunnut tänään vietettävän naistenpäivää, ennenkuin aamulla sain asian tiimoilta pari toivotusta, ja somessa aiheelta ei toki ole oikein voinut edes välttyä. Myönnän kuitenkin itse kuuluvani vähän semmoseen "miksei jokainen päivä voisi olla tavallaan naistenpäivä" -koulukuntaan, enkä ehkä ihan täysin ymmärrä, miksi vuodessa pitää olla tietty päivä, jolloin tätä meidän kauniimpaa sukupuolta pitäisi juhlistaa ruusuin ja lahjoin. Jotenkin siitä tulee vain semmoinen ystävänpäivä vol 2 fiilis, joka ei liity omasta mielestäni naiseuden juhlistamiseen kovinkaan olennaisesti. Mutta hei, hemmottelusta ei toki kannata kieltäytyä eikä sitä parjata koskaan...
Maailmasta ei edes löydy tarpeeksi ruusuja, jotta ne riittäisivät osoittamaan puoliksikaan sitä kunnioitusta jota koen oman maailmani ykkösnaista kohtaan: omaa äitiäni. Näin aikuistumisen ja itsenäistymisen vuosina arvostus tuntuu vain päivä päivältä kasvavan. Oon ihan hurjan kiitollinen siitä kaikesta, mitä mulle on kotipuolessa opetettu ja annettu. Oma äitini on aina ollut ihan raudanluja superwoman: yhdessä isäni kanssa rakentaneet ja kehittäneet uuden yrityksen hyvin tiukista ajoista siihen hienosti pyörivään pisteeseen missä se on nyt ja kasvattaneet kolme tytärtä, joille on aina pyritty antamaan mahdollisimmat hyvät avaimet elämässä eteenpäin pääsemiseen. Äiti on välillä vetänyt viikkoja, jopa kuukausia särkylääkkeiden voimilla ja vuosi vuodelta aina järjestänyt, kestänyt ja hoitanut hullummaksi kasvavan joulusesongin. Se nainen tekisi mun puolesta mitä tahansa ja vielä enemmän, ja nykyään kotona vieraillessa ensihetkestä viimeiseen haliin saakka on kokoajan yllä lämmin ja super tervetullut fiilis. Oon kiitollinen siitä, että musta on kasvatettu tällainen nainen, kuin olen. 
Mä oon toisinaan ihan superisti itseäni, ajatuksiani ja elämääni ylianalysoiva tapaus, ihan näin naiseksikin. Tunneihmisenäkään en kuitenkaan osaa koskaan vain let loose ja elää sen mukaan, vaan välillä järki ja sen tuoma liiallinenkin realismi on ehkä asia, jota haluan jatkossa kehittää. Ei elämää voi elää pelkissä järjen turvaverkoissa, sivuuttaen kaiken mistä voisi tulla harmia. Jotta kehitytään eteenpäin, tarvitaan myös niitä haasteita, ja niiden läpikäymistä. Edelleen kyllä aion pitää kiinni siitä, että tyhmä ei saa olla, ja jos tilanne on playing with fire, pitää aina pitää ainakin silmät auki. 
Naisena, erityisesti nuorena sellaisena ei todellakaan ole helppoa nykymaailmassa. Paineita, oletuksia, odotuksia, kirjoittamattomia sääntöjä ja tiettyyn malliin purkittamista tulee suunnasta jos toisesta pilvin pimein. Tästä syystä arvostus sitä kohtaan, että osaa olla aidosti sitä mitä on ja nauttia siitä, on ainakin omalla kohdallani suuri. Ja vaikka jonkun toisen käsitys näistä asioista eroaa sun omista, niin tajutaan ja tiedostetaan että niin voi olla, eikä aleta sättimään turhaan toisia. Annetaan vaan toistemme olla omanlaisiaan naisia ihan rauhassa.

tiistai 28. helmikuuta 2017

refresh

Sitä taidetaan sanoa, että "when a woman changes her hair, she's about to change her life". Suuntasin eilen aamusalin jälkeen Nook Fiveen Punavuoreen vähän sekavin fiiliksin. Toisaalta, olin jo useamman kuukauden suunnitellut ja haaveillut vähän muuttaa pään väriä. Toisaalta, tuntuu että kupariset hiukset on jo melkein olennainen osa identiteettiä. Niissä oli sitä jotain, särmää. Ylipäätään, tuntuisi superisti vieraalta ajatukselta enää palata mihinkään perusblondiin tai bruneen. Ei sillä, että mulla olisi mitään näitä värejä vastaan, vaan nimenomaan etten usko että kykenisin kokemaan niitä itselleni luonteviksi.
Tosiaan, istahdin kampaamotuoliin neljäksi tunniksi, ja lopputulos oli juurikin kuvittelemani strawberry blonde. Projektin ensimmäinen osahan suoritettiin vuoden ensimmäisinä päivinä, mutta vuosien kotivärjäilyn takia tehtiin vain muutama vaalennuspesu ja tyven värjäys silloin, jotta saatiin hiusta aukeamaan, ja oltiin tottakai kampaajan kanssa yhtä mieltä siitä, että edetään hiusten kuntoa silmällä pitäen, eikä vain mahdollisimman nopeasti suunnilleen oikeaan lopputulokseen. Oltiin nytkin molemmat tosi tyytyväisiä siihen faktaan, että varsinkin Olaplexin avulla oma hius ei paljon ollenkaan tuntunut kärsivän, vaikka vaalennettiin kumminkin aika reippaasti.
Tyveen tällä kertaa vähän savuisempaa sävyä, ja ylipäätään sävy kylmeni huolella, mikä on ehkä nimenomaan se, mihin on ollut eniten totuttelemista.
Yksi huippupuoli vaaleammassa ja hippasen neutraalimmassa sävyssä on se, että uusi väri antaa uusia mahdollisuuksia meikkaamisen puolella. Kupari oli jo itsessään sen verran vahva väri, että vaikkakin se toimi myös kirkkaampien punien kanssa ihan hyvin, tuli helposti vähän meikkipelle fiilis jos meikkasi muutenkin enemmän. En ole itse oikein väriloisto tai kuvioihminen vaan nimenomaan ennemmin hillittyyn värien käyttöön painottuva (treenvaatteet on sitten asia erikseen) joten tää tasapainottaa sitäkin puolta. Oon tän päivän aikana kokeillut uuden värin kanssa jo kahta vahvempaa huulimeikkiä, ja koen tämän toimivan siinäkin mielessä entistä paremmin.
Kampaajan kanssa todettiin myös se pluspuoli tämäntyyppiseen väriratkaisuun, että tätä on itse suhteellisen helppo sävytellä siihen suuntaan miltä itsestä juuri sillä hetkellä tuntuu. Ostin tänään pinkin colormaskin, joten voin nyt itsekin sävyttää kevyesti vään pinkimpään jos siltä tuntuu, tai lämpöisempään pienellä kuparisella vivahteella.
Shokeerasin frendejä pienesti oljenkeltaisella välimuodolla, varsinkin kun vasta lauantaina varatusta kampaamoajasta en ollut ehtinyt kovin monelle sanoa, mutta onneksi lopputuloksen suhteen on palaute ollut suhteellisen positiivista. Vähän yllättynyttä kyllä, koska moni tietää mun rakkauden edellistäkin hiusväriä kohtaan. Muutaman osasin odottaakin pettyvän kuparin aikakauden päättymisestä, mutta hei, itelleen näitä valintoja tehdään, ja mä oon ollut kyllä tyytyväinen.

sunnuntai 26. helmikuuta 2017

viikon parhaat

Rauhalliset aamut! Hiihtolomaviikolla on kyllä saanut paneutua koulujuttuihin aika vahvasti, mutta omaa nukkumista ja päivärytmiä auttaa se, ettei yhtenäkään aamuna ole tarvinut kiirehtiä tunneille. Parhaita aamuja on juurikin tämmöset rennot: laittelet rauhassa aamupalaa, istut koneen äärelle syömään sitä katsoen jotain sarjaa/selaillen blogeja ja siemailet siinä ihan kaikessa rauhassa aamuteetä. Tässäkin asiassa perjantaiaamu ylitti muut koska no - banaanipannarit.

Itsensä ylittäminen treeneissä. Analysoin vahvasti kokoajan omaa jaksamistani, ja usein esimerkiksi loppuaerobisille asetan löyhemmät tavoitteet, kuin mitä oikeasti siinä sitten tuleekaan suihkittua. Se fiilis että nonniin, tänäänkin mentiin eikä meinattu on vaan jotain aika parasta,
Tuplaantuntut teekokoelma, kiitos vanhempien Tallinnanreissun. Vaikka oonkin vihreän teen suhteen aika suurkuluttaja, niin näillä varastoilla selviän varmaan pitkälle syksyyn. Tämmönen tuliainen on mun suhteen aina hyvin toimiva!

Raakakkupalanen hyvän treenin päälle Pauliginkulmalla hyvien ystävien kera. Saanko ylistää hetken tota Orgazmo-nimisen kakun palaa? Niin täyteläisen suklainen raikkaalla appelsiinilla, superhyvä yhdistelmä. Täynnä terveellisiä rasvoja ja superfoodeja olevat raakakut on hyvin valmistettuina mulle ihan superherkkuja, varsinkin koska ne ei rasita omatuntoa ollenkaan. Niissä on myös se mainio puoli, että vaikka palanen on vaikka kuinka maistuva, se riittää täysin tyydyttämään makeanhimon, eikä tule fyysisesti ilkeää fiilistä kuin helposti sokerisista ja kovan rasvan herkuista tulee. Ehdottomasti mun nykyinen lempparikahvila!

Vihdoin ajat varattuna kampaajalle, ja pitkän harkinnan jälkeen myös kulmien microbladingiin. Tällä viikolla varsinkin oon kauhistellut tätä oman hiustyven väritystä, joten superhienoa että pääsen kampaamotuoliin istumaan jo huomenna. Microbladingiä oon harkinnut vähintäänkin siitä saakka kun luottoripsimestassani Blue Lagoonissa alettiin niitä viimevuoden loppupuolella tehdä, mutta koska kyseessä kuitenkin on muutaman sadan euron panostus, halusin toki harkita kunnolla. Nyt päädyin siihen tulokseen, että tervetuloa mahdollisimman meikitön kesä, ja hoidetaan ne kulmatkin freesiin kuosiin sitten huhtikuun alussa.
Perjantainen hieronta yläselälle, hartiaseudulle, olkapäille ja niskoille. Vaikka meinasin unohtaa kokonaan varaamani ajan ja sen vuoksi jouduin vähän vääntelemään päivän aikatauluja uuteen uskoon, niin voi miten teki taas hyvää. Lavat liikkuu taas kunnolla, ja tänpäiväinen olkapäätreeni varmasti uppoaa taas hyvin. Ylipäätään se, että oon löytänyt suunnilleen kulman takaa omasta salistani myös luottohierojan on superhyvä asia, koska on aivan eri fiilis varatakkin aikoja kun joku tuntee sun kroppaa jo entuudestaan, ja voit itse luottaa hieronnan laatuun.

Pitänyt pääni ja saanut turhat haamut hätistettyä takaisin koloihin. Avaan tätä asiaa tasan sen verran, että joskus asioita ei vaan voi oman onnelisuutensa kannalta ajatella tunteella, vaan pitää pohtia realistisesti sitä, mikä pidemmän päälle on sulle itsellesi parhaaksi.

Kehut kyykkytekniikasta edellisessä jalkareenissä. Eräs mukava vanhempi herrasmies tulee usein höpöttelemään treenien ohessa, ja viimeksi jutusteltiin nimenomaan kyykyn kulkemisesta, ja miten oon itse saanut sen kulkemaan niin nätisti. Oma vinkki tähän on yksinkertaisesti se, että: kyykkää, kyykkää ja vielä vähän kyykkää. Tekemällä oppii, mutta toki lisäinformaation ja vinkkien hankkiminen ja etsiminen asiaan voi jeesiä niitä omiakin ahaa-elämyksiä. Eihän se kyllä helppoa ookkaan, mutta se just tekee siitä niin mieluisaa, eikö?
Nyt voisi pistää treenikamat kuosiin ja suunnata salille, niin kerkeän vielä illalla hyvin keskittyä raapustelemaan pari sivua Costa Rican business-kulttuurista. Taitaa tulla pieni alkulämppä kävellen Ruoholahteen, koska matkakortin aika taitaa tänään olla jo finaalissa ja perussuomalaisena hoidan toki lataamiseni mieluummin automaatissa kuin ärrällä heh. Mutta siinähän ainakin heräilee ja kerää fokusta treeniin juuri sopivasti!

perjantai 24. helmikuuta 2017

10 spesiaalifaktaa

1. Skylar Grey on ainoaa oikeaa koulutehtävientekomusiikkia. Mulla on aina kotona musiikkia soimassa taustalla, mutta jos alan tekemään koulutehtäviä, perussoittolistat vaihtuu aina Skylar Greyhyn. En varsinaisesti edes tiedä miksi; kyseisen mimmin musiikissa on vaan joku oikea taajuus millä mun on helppoa keskittyä. Klassinen musiikki ei ole koskaan iskenyt, ja akustiset soittolistat on helposti liian melankolisia, mutta sitten taas jollain perus top-listoilla soivien JVG:n tai Teflon Brotherssin tahtiin ei jotenkin oikein saa aikaan päteviä koulutekstejä. Kokeilkaa ihmeessä!

2. Poden suht vahvasti road ragea ihmisjoukoissa kävellessä. Huomauttaakseni, etten läheskään aina, mutta jos olen vähänkään kiireessä tai väsynyt, niin voi herranjestas sitä päänsisäisen jupinan määrää. Lisähuomautuksena vielä se että hei, mä olen maalta, joten what did you expect: ei meillä kotipuolessa vaan koskaan ollut tungosta... Ei vaan, kaipa se on niin, että lyhyet jalat on opettaneet ottamaan niitä askelia puolet enemmän kuin pitkäraajaisemmat toverini, ja vihaan maleksimista, joten oma kipitystahti on suhteellisen nopea.
3. Olen aina paljon mieluummin yliajoissa kuin edes tismalleen oikeaan aikaan. Pätee kouluun, tapaamisiin, ripsihuoltoon, mihin vaan. Vihaan myöhästelyä, ja tämän kyllä tunnistan tarttuneen vanhemmilta - oma isäni lähtee usein puolikin tuntia aikaisemmin matkaan kuin oikeasti tarvisi. Oon jo tottunut siihen, että esimerkiksi ripsihuoltoon lähtiessä ehdin hyvin selata läpi esimerkiksi Stadiumin ja BikBokin uutuudet, koska olen Kampissa kumminkin jo 15min etuajassa.

4. Kaikki mulle läheisimmät (snäppi)ystävät on saaneet tottua siihen, että mielelläni kidnappaisin jok'ikisen näkökenttään osuvan karvaturrin. Varsinkin kauppojen ulkopuolelle ostosten ajaksi jätetyistä ressukoista lähtee hyvin usein kuvallista todistusaineistoa eteenpäin. Tää koirakuume ei vaan taida hillittää ikinä.

5. Käytän valaistusta omassa kodissani mahdollisimman vähän. Niitä harvoja asioita joista pidän talvessa ovat pimeät illat, niistä jostain syystä nautin. Tässä on isot ikkunat, ja sälekaihtimia käytän pitkälti vain ainoastaan silloin, jos aurinko osuu meikatessa naamaan. Läppänä olen heittänyt tähän käytökseen myös sen selityksen, etten todellakaan tiedä millä tikapuilla tuun noi kattolamppujen hehkulamput vaihtamaan niiden palaessa joten niitä kannattaa säästellä, mutta voin luvata että kun se hetki koittaa, ei muuten taatusti naurata. nimimerkillä asunnossa jo valmiiksi katonrajassa sijainneen seinäkellon kesä- tai talviaikaan siirtämisen aina eteenpäin jollekkin pidemmälle ihmiselle buukannut
6. Kämppäaiheessa jos jatketaan, niin tajusin vasta noin vuoden verran tässä asunnossa asuttuani, että keittiön korkealla kaapilla on myös yläkaappi. Kyse ei siis ole mistään katonrajassa olevasta käyttökelvottomasta säilytystilasta, vaan mun oman normaalin näkökenttäni yläpuolella olevasta kaapista, jonne kyllä itsekin yllän ihan hyvin kurottelemalla. Mun keittiöhän on kokoluokkaa muutama neliö, joten sitä melkein luulisi että tuonkin olisi havainnut pikkusen aikasemmin...

7. Oon aivan pesusieni veden ja teen juomisen suhteen. Useamman kerran oon yrittänyt laskeskella että kuinka paljon juonkaan yhden päivän aikana, mutta aina jossain välillä 5-15 lasillinen/mukillinen se vaan unohtuu. Villi veikkaukseni lentäisi ehkä johonkin siihen 4-6 litran välille. Omistan ihan jonkin verran parin desin laseja ja mukeja, mutta omassa käytössä ne toimii lähinnä mittakuppeina, sillä eihän noihin mahdu kun pari hörppyä. 5dl teemukit ja reilun puolen litran sheikkerit sen sijaan toimii varsin hyvin mulle.
Tästä syystä aina erityisesti ulkomaille lähdettäessä täytyy olla tarkkana, koska kun jokapuolelta ei olekkaan saatavilla varmasti juomakelpoista vettä, alan nopsaan potemaan pienimuotoista nestehukkaa päänsärkyineen ynnä muuta pikkukivaa.

8. Käyn ruokakaupassa varmaan viitenä päivänä viikossa. Hei mä lupaan, joskus vielä opin käyttämään ostoslistaa! Aina sieltä unohtuu jotain mikä pitää seuraavana päivänä käydä hakemassa, sitten taas huomaan että seuraava juttu loppuu, sitten seuraava jne. Toisaalta myös, koska olen kuitenkin yksin asuva ja suhteellisen pienikokoinen naisihminen, niin koen paremmaksi vaihtoehdoksi ravata päivittäin lähikauppojen iloksi niissä, kuin että lataisin jääkaapin kerran viikossa tupaten täyteen, todetakseni loppuviikosta että jaa, kolmasosa roskiin koska en sitten syönytkään. Plus, että jos ostat kerralla sen 3-10 tavaraa, ei ostoskassikaan paina koskaan liikaa!
9. Tätä asiaa pidän ehkä aika vahvasti isona huonona puolena itsessäni, mutta: en ole koskaan oikein tykännyt lapsista. Heti ensimmäisenä teen selväksi, että mulle yhtään läheisempien ihmisten lapset on eri asia. Vahvimmat traumat asiaan liittyen varmasti syntyi yläaste- & lukiovuosina, kun matkustin jokainen aamu päiväkotilapsien kanssa kouluun. Voitte kuvitella, että yhdistelmänä 4-6h yössä nukkuva teini ja päiväkoti-ikäisten lapsien aamusirkus, johon vielä toisinaan liittyi kurkku suorana pikkusille huutava koulutaksinkuljettaja nosti allekirjoittaneen stressitasot aika tappiinsa joka ikinen aamu. Nykyään nää traumat alkaa jo pikkuhiljaa parantua, ja jopa toisinaan löydän itseni hymyilemästä vastaan tuleville pikkulapsille oikein hyvinä päivinä. Vauvakuume kylläkin edelleen kuulostaa omaan korvaan lähinnä sairaudelta. Mitenkäs se munkaltainen sanonta menikään, I'm looking for a right person who I can raise a dog with...

10. Teininä häpesin pirusti sitä että olin kotoisin maatilalta, mutta nykyään olen asiasta lähinnä ylpeä. Toi häpeäminen naurattaa nykyään siinäkin mielessä, että olihan se kotipaikkakunta nyt kokonaisuudessaankin aikamoinen takapajula. Nykyään pyrin kokemaan sen omaksi vahvuudekseni, että olen kasvanut maalla yritysperheessä, ja koen että mulle on näin annettu oikein mainiot puitteet selvitä eteenpäin hyvin erilaisissa tilanteissa elämässä. Vaikka viihdyn Helsingissä, niin kyllä sitä jo nykyään varsinkin osaa ja voi rehellisesti sanoa, että kyllähän maaseudussakin on paljon asioita, joita kaupungilla ei ole antaa. Viimeksi vanhemmilla käydessä seisoin yöllä hyvän hetken ulkona vain tähtitaivasta tuijotellen - se ei täällä todellakaan loista sillä tavoin. Enkä sano tätä mitenkään negatiivisena asiana muille, tai todeten että pääkaupunkiseudulta kotoisin olemisessa olisi jotain vikaa, mutta yksinkertaisesti koen että ainakin omalla kohdallani ne omat juuret on tuoneet luonteeseen tietynlaista maanläheisyyttä ja realistisuutta, jota en täältä välttämättä olisi itseeni löytänyt.

maanantai 20. helmikuuta 2017

oikean mallinen nainen

Luen paljon myös muiden blogitekstien kommenttiosioita. Välillä siellä on kannustavaa settiä, hienoja omia kokemuksia ja ajatuksia, ja välillä niin negatiivista settiä ja asennetta, että ihan kauhistuttaa. Yksi kommentti eräässä tekstissä johon törmäsin muutamia päiviä takaperin meni jotakuinkin pääpointiltaan näin:
"Onneksi sä oot tommonen oikean naisen mallinen, etkä mikään rasvaton lihasmöykky"

Excuse me what? Jouduin siinäkin hetkessä ottamaa hetken happea, etten itse alkaisi näppäimet sauhuten puuttumaan asiaan, kun se tuskin olisi ketään hyödyntänyt ja kenenkään asennetta valaissut. Mutta mun mielestä ton mallisessa ajattelumallissa mennään vaan metsään, ja lujaa.
Ensinnäkin: kuka meistä on sanomaan yhtään mitään siihen, että minkä mallinen se "oikea nainen" on, kuin pelkästään jokainen omaan figuuriinsa. Ajatuskin siitä, että pitäisi sujahtaa johonkin tiettyyn malliin puistattaa, vaikka se varsinkin teini-iässä on monille hyvin tuttua, jopa pakkomielteistä, kuten omassa menneisyydessä. Henkilökohtaisesti koen, että yksi maailman isoimpia ja merkittävimpiä ahaa-elämyksiä oli tajuta se, että jokaisella meistä on omat geeniperimät, ollaan kasvettu jokainen omilla tavoillaan ja omassa tahdissa, omalla tyylillä ja omiin mieltymyksiin. Rakenne meillä voi fyysisesti olla hyvinkin paljon toisistaan poikkeava, muussakin kuin pelkästään pituudessa. Tästä syystä on aivan järjetön ajatus, että meidän pitäisi ulkoisesti olla millään lailla samankaltaisia, kun se nyt vaan ei ole edes kovin pitkälle mahdollista.
Mun omaa elämää on helpottanut suoraan sanoen ihan pirusti sen toteaminen, että käteen on jaettu nyt nämä kortit, mutta toki on itsestä kiinni miten ne pelaa. Jokaisella on heikkouksia samalla tavalla kuin jokaisella on myös vahvuuksia, eikä ketään hyödytä pätkääkään toisen ominaisuuksien perään vinkuminen tai kadehtiminen, niin sisäisesti kuin ulkoisesti.

Meidän omatkin kauneusihanteet aikalailla elää jatkuvasti. Viitisen vuotta sitten ihannoin luurangonlaihaa ja haurasta olemusta, joka nykyään aiheuttaa puistatusta, lähinnä muistuttaen sen ajan henkisestä tilasta jossa ei ollut mitään kehumista. Siitä se muuttui aina vahvempaan ja lihaksikkaampaan suuntaan, kunnes otti taas pienen suunnanvaihdoksen toiseen päin. Jos meillä itselläänkin kauneusihanteet voi muutaman vuoden sisällä muuttua hyvinkin rajusti, niin miten sitten muka voidaan linjata joku kaikille yhteinen käsitys siitä, minkä kuuluisi olla ihailtavaa?
Tässä(kin) asiassa yksinkertaisesti auttaa yleensä se asenne, että otetaan se nokka pois tuijottelemasta suurennuslasilla muiden kuvia, asioita ja juttuja analysoimasta, ja keskitytään omaan olemiseen. Onko mulla hyvä näin, jos ei, mitä voisin asialle tehdä? Tähän loppuun kaiken kiteyttämään voisin heittää toisen mieleen pyörimään jääneen lauseen, jonka luin muistaakseni samaisena päivänä, tosin eri blogitekstistä oli maininta siitä, että loppujenlopuksi kaikki on kiinni siitä, miltä itsestään tuntuu ja miten itseään kantaa. Amen to that.

keskiviikko 15. helmikuuta 2017

lately

Oon löytänyt uuden rakkauden. Tai en nyt ehkä ihan rakkauden, mutta ainakin jutun missä on helpohko löytää oikeanlainen flow-tila ja jopa nauttia! Nyt puhutaan siis niinkin uudesta ja huikeesta jutusta kuin crosstrainer. Viimeiset pari viikkoa mun aerobiset on muuttuneet paljolti tasasykkeiseksi askellukseksi siinä, mutta olennaisinta mulle onkin, että saan aerobisetkin tuntumaan mieluisilta tehtäviltä. Intervallityyppisen riipaisin sunnuntain jalkatreenin päälle juoksumatolle, ja huomiselle harkitsen vahvasti aamulenkkiä jos on jälleen yhtä kaunis päivä, mutta crossari on tosiaan ollut kaveri. Ensimmäiset 10 min on usein vähän tahmeita, mutta sitten kun pistetään snäpin mystoryt pyörimään eteen (tässä löydetään kerrankin iloa siitä että seuraan siellä noin miljoonaa frendiä, fitnesstyyppiä tai muuten kiinnostavia ihmisiä) ja aika alkaakin sujumaan aika siivillä.
Ja pakko laittaa perjantaiselfie viereen muistuttamaan etten aina muistuta väritykseltäni hikistä paloautoa.
Aurinko tekee niin ihmeitä. Mun neliöihin suhteutettuna isot ikkunani pääsee oikeuksiinsa juuri tähän aikaan vuodesta, kun aamuaurinko alkaa loistamaan yhä aikaisemmin ja aikaisemmin. Eilen suunitelmana lähteä heittämään lepopäivän kevyttä palauttelukävelyä Larubeachille auringonlaskua ihailemaan, mutta koska halusin hoitaa sen ennen syömistä ja alkoi jo vähän hiipimään nälkä, niin tyydyin vaan normiaurinkoon, tosin näissä maisemissa kävely, varsinkin auringonpaisteessa kyllä virkistää ja piristää silloinkin ihan täysillä.
Hiihtolomalle päätin juuri, ettei mulla oo muita tavotteita kuin saada ainakin joku frendi seuraksi Pauligin kulmalle syömään raakakakkuja. Ette tiedä mistä ootte jääneet paitsi jos ette ole kyseisessä mestassa käyneet, koska wau.
Jos crosstrainer oli uusi rakkaus, niin jo muutamissa jutuissa mainitut smoothiet on sen sijaan vakiinnuttaneet paikkansa mun jokapäiväisistä aterioista: jos ei aamu- niin välipalana. Banaanipannarit jäi viikonloppuna tekemättä, niin asia oli tänä aamuna korjattava - raakaakaojauheen kera, hyvin toimiva lisä!
Ruokavalio tuntuu tällä hetkellä tosi toimivalta ja tukevalta. Nimenomaan niin että syön ruokia jotka maistuu erittäin hyvin, mutta jotka tukee tavoitteita, sekä jaksaa pitää mut käynnissä koko päivän. Nukkuminen on mulle aina se suurin haaste, mutta kun ruokapuoli on kuosissa, ei runsaampien treenien päivinäkään ala fiilis hyytymään täysin iltapuolella.
Alkuvuoden ehkä odotetuimpiin kuului viime perjantain Sannin Tavastian keikka, ja olipahan sen odottamisen arvoinenkin! Heittämällä paras keikka jolla oon itse ollut, mihin tietty voi vaikuttaa sekin, että Sannin musiikilla on vähän omanlaisensa kolo mun sydämessä. Jotkin biisit kolahtaa, koskettaa ja tuo mieleen väkisin tiettyjä muistoja, mutta hyvän frendin rinnalla ei pienet herkistymisetkään haitanneet. Keikan jälkeen lähdettiin vielä pidemmäm kaavan mukaan tanssimaan, ja vaikka lauantaina nukuin sitä väsymystä pois sitten varmaan kolmien päiväunien verran, oli se niin totaalisen worth it ilta.

sunnuntai 12. helmikuuta 2017

uusia lisäravinnekokeiluja

Jos ollaan ihan rehellisiä, niin suurin syy tänä viikkona kotiin rantautuneeseen Aminopörssin tilaukseen oli päähänpinttymä siitä, että tarvitsen elämääni green apple-makuisia aminoita. Nyt tälleen jälkeenpäin tosin voin todeta että se oli kuulkaa ihan pätevä päähänpinttymä se.
Palkkarihiilareiden tai -banaanin sijaan oon nyt hetken käyttänyt hiilareita treenijuomassa aminoiden kaverina, ja kun tuo ikuisuuden vanha (ei sentään, tsekkasin kyllä että päiväykset olisi menneet vielä ensivuoteenkin) Vitargosanko alkaa vedellä viimeisiään, päätin tilata ihan kunnollisen purkin samaa virkaa toimittavaa tavaraa, koska intrahiilarin käyttö on tuntunut toimivalta vaihdokselta treenitehojen suhteen.
Kroppa on vähän oikutellut huonovointisuudella kunnon iltasalien (lihaskuntotreeni+cardio) jälkeen viimeistään sen jälkeistä safkaa vedellessä, ja oon yrittänyt pohtia pääni puhki sille syytä. Yksi järkevimmistä oli se, että toisinaan oon tuntenut muutenkin oikuttelua palkkariheran nauttimisen yhteydessä, ja koska maitotuotteet on muuten ruokavaliossa suhteellisen vähällä, ja perheessä on useampikin laktoori-intoleranssista kärsivä, niin kokeillaan laktoositonta. Siinä mielessä ainakin the best decision ever, että oon kerrankin löytänyt oikeasti hyvänmakuisen vaniljaheran! Vähän semmoinen vanhanajan vanilja -viba, ja varsinkin smoothieisiin tää tulee myös uppoamaan hyvin.
Nutriworksin tuotteita pääsen kokeilemaan vielä omegoidenkin verran, nämä tosin pääsi mukaan ihan kaupanpäällisenä ostosten loppusumman ylittäessä tietyn määrän. Varsin hyvä kaupanpäällinen, omegat on varsinkin tällaiselle kalaninhoajalle aina ihan paikallaan.
Inzane on siivittänyt pääosin mun jalkatreenejä jo ainakin kolmen purkillisen verran sen verran hyvin, että sitä piti taas kotiuttaa uusi yksilö. Maut on edelleenkin mun mieleen ihan liian äkläköitä, mutta kai niihin on jo tarpeeksi tottunut...
Ja sitten tän ostoskerran helmeen: M-Nutritionin EAA+ maussa green apple. Superiso suositus! Saa nähdä miten saan tuolta enää vanhaa EAA:ta käytettyä pois, kun ei tee enää mieli mitään muuta kuin tuota käyttää. Hienosti saatu kirpeä vivahde mukaan, ja tykkään nimenomaan että saa treenin ohella siemailla tällaista freesiä makua, kuin jotain ylimakeaa sotkua, sitrusmaut kun harvemmin myöskään muhun uppoaa.
Aina aikaisemmin NOCCOja tilatessani oon tajunnut ostaa ne erikseen, mutta nyt epähuomiossa pistin samaan koriin kaikkien kanssa, jota kaduin vahvasti raahatessani tätä postipakettia kotia kohti. Maksimissaan 400 metrin matka postin ja kotioven välillä tuntui hurjan pitkältä, kun sisällä oli 24 tölkkiä Celsiusta, 4kg pönikkä hiilaria, kilon herapurkki ja pari pienempää tuotetta. No, näistä viisastuu!
Valinta osui tällä kertaa persikka-mango Celsiukseen isosti ihan siitä syystä, että hiilihapottomuus + hyvä maku.

Nyt oma ikkunalauta kyllä vähän näyttää siltä että voisin kohta pistää oman lisäravinnepuljun käyntiin, mutta eiköhän sekin siitä kohta kun saan muutamia lopussa olevia vihdoin pois ja jäljelle jäävätkin parempaan järkkään, mutta plussat Aminopörssille myös nopsasta toimituksesta!

keskiviikko 8. helmikuuta 2017

dietweek nro - who cares?

Olipa kerran opiskelijaristeily marraskuun alkupuolella. Tosiaan, sen jälkeen iski nimenomaan fyysisesti normaalia raskaampi fiilis päin kasvoja, ja tuli semmonen tunne, että nyt kaipaa vähän kevyempään suuntaan. Siitähän se alkoi.
En tiedä johtuuko se siitä, että keventelypäätös tehtiin nimenomaan lähinnä fyysisen fiiliksen takia, vai siitä, että tapahtuma- ja tunnerikas 2016 muokkas mua ihmisenä aikalailla, taas yhden vuoden eteenpäin olemisesta syömisasioiden kanssa, vaiko todennäköisesti kaikista edellä mainituista, mutta oon pohtinut ja analysoinut niin fyysisiä kuin psyykkisiä kroppajuttuja nyt todella paljon. Oon esimerkiksi hyvin vahvasti kokenut sen faktan, että fitnesslajeissa kisaaminen tuskin tulee koskaan olemaan mun juttu. Sinällään iso asia, koska siitä lähtien, kun kun mun salitreenailu otti ensiaskeleitaan ja aloin kiinnostumaan ja seuraamaan näitä lajeja, oon ollut hyvin vahvasti sitä mieltä, että ainakin sitten joskus. Nyt musta tuntuu, että sitä ajankohtaa ei oo tulossa. En koe sille tarvetta, Tähän liittyviä ajatuksia saatan toiste avata enemmän, koska niitä on paljon. Jatkossakaan fitnesslajeja en missään nimessä tuomitse, päinvastoin, enköhän mä Fitnessclassicin sunnuntaissa oo taas tiukasti katsomossa tapittamassa.
Kyllä, edelleen ollaan miinuksilla. Kyllä, niin tullaan olemaan ajan x verran vielä jatkossakin. Viikkojen edetessä oon yksinkertaisesti muunmuassa kokenut vahvasti sen, että tällä hetkellä en missään nimessä olisi sellaiseen henkiseen ja fyysiseen paineeseen valmis, ja sen myöntäminen ei ole mulle mikään ongelma. Mulla on pää tällä hetkellä paremmassa kunnossa kuin ikinä, ja se henkinen terveys on aivan liian kallisarvoinen laitettavaksi pantiksi.
Sen takia musta oli nappipäätös, että nyt ei asetetakkaan mitään aikarajaa - kiristellään niin kauan kun kiristelyfiilis on. Tottakai tuloksen syntyminen tällä saralla vaatii vähän päätä ja päättäväisyyttä, mutta oon päättänyt että silleen hyvällä mielellä kumminkin. Jos tuntuu että otsalohkossa alkaa kiristää liian lujaa, siellä alkaa jyskyttää että nyt vaan kovempaa, paremmin, tiukemmin, niin sitten otetaan happea. Lähden syömään, ulos tai leffaan ystävien kanssa, tai lähden pariksi päiväksi porukoiden jääkaapille landelle. Sen jälkeen kiristelytalkoisiin on taas helpompaa palata niin henkisesti kuin fyysisesti omiin rutiineihin.
Huomaan vältteleväni tietoisesti sanaa dieetti. Ehkä se on mulle itsellenikin helpompaa niin? Kunhan tässä nyt yritetään, ja katotaan mitä tapahtuu. Ei aavistustakaan montako grammaa, kiloa tai senttiä on lähtenyt. Olo on keventynyt - se oli tarkoitus, ja niin hyvä. On sporttisempi, sulavampi olo, joka toimii mulle tällä hetkellä huimasti parempana mittarina, kuin mitkään konkreettiset luvut.
Hurjan toimivana oon myös tällä kertaa kokenut puhelinsovelluksen, jolla saa sumplittua sopivat energiamäärät jokaiselle päivälle, näkee helposti makrot ynnämuut. Ennen en tykännyt tästä tavasta, koska pakkomielteet alkoi helposti puskea, ja koin sen stressaavaksi. Nyt musta on helppoa, koska tiedän syöväni suunnilleen samat energiamäärät (kyllä, kammoan myös käyttää sanaa kalori, koska ilmaisuna kalorien laskennasta tulee liikaa negatiivisia mielleyhtymiä tähän) ja samoja makroja, mutta sisällöltään pystyn syömään vaikka joka päivä erilaisia ruokia. Ruokavalion monipuolisuuden kannalta ei voi olla huono juttu, vaikka tottakai aika paljon samankaltaisia aterioita tulee syötyä päivittäin. Tämä antaa kumminkin liikkumavaraa, joka on nyt tuntunut rennolta ja toimivalta tyyliltä.
Yksi pirun iso onnistumistekijä tälle kiristelyperiodille lähtiessä oli ehdottomasti se, että omissa nahoissaan viihtyi jo ennestään hyvin. Kyllä, nimenomaan se fyysinen oma fiilis oli raskasta, johon halusi muutosta, ei siksi että yhyy oon läski. Tästä syystä myös kärsivällisyys on huomattavasti parempaa luokkaa, koska miksi kiirehtiä jos oikeastaan on hyvä myös näin? Kumminkin, koska en koe tällä hetkellä elämänlaatuni laskeneen, ja tuntuu että draivia vielä riittää, niin miksi ei jatkaisi eteenpäin?

PS kattokaa viimesimmän kuvan värejä. Muuttakaa mun koko vaatekaappi jooko ilmaseksi noihin sävyihin, kiiitoooos.