maanantai 20. helmikuuta 2017

oikean mallinen nainen

Luen paljon myös muiden blogitekstien kommenttiosioita. Välillä siellä on kannustavaa settiä, hienoja omia kokemuksia ja ajatuksia, ja välillä niin negatiivista settiä ja asennetta, että ihan kauhistuttaa. Yksi kommentti eräässä tekstissä johon törmäsin muutamia päiviä takaperin meni jotakuinkin pääpointiltaan näin:
"Onneksi sä oot tommonen oikean naisen mallinen, etkä mikään rasvaton lihasmöykky"

Excuse me what? Jouduin siinäkin hetkessä ottamaa hetken happea, etten itse alkaisi näppäimet sauhuten puuttumaan asiaan, kun se tuskin olisi ketään hyödyntänyt ja kenenkään asennetta valaissut. Mutta mun mielestä ton mallisessa ajattelumallissa mennään vaan metsään, ja lujaa.
Ensinnäkin: kuka meistä on sanomaan yhtään mitään siihen, että minkä mallinen se "oikea nainen" on, kuin pelkästään jokainen omaan figuuriinsa. Ajatuskin siitä, että pitäisi sujahtaa johonkin tiettyyn malliin puistattaa, vaikka se varsinkin teini-iässä on monille hyvin tuttua, jopa pakkomielteistä, kuten omassa menneisyydessä. Henkilökohtaisesti koen, että yksi maailman isoimpia ja merkittävimpiä ahaa-elämyksiä oli tajuta se, että jokaisella meistä on omat geeniperimät, ollaan kasvettu jokainen omilla tavoillaan ja omassa tahdissa, omalla tyylillä ja omiin mieltymyksiin. Rakenne meillä voi fyysisesti olla hyvinkin paljon toisistaan poikkeava, muussakin kuin pelkästään pituudessa. Tästä syystä on aivan järjetön ajatus, että meidän pitäisi ulkoisesti olla millään lailla samankaltaisia, kun se nyt vaan ei ole edes kovin pitkälle mahdollista.
Mun omaa elämää on helpottanut suoraan sanoen ihan pirusti sen toteaminen, että käteen on jaettu nyt nämä kortit, mutta toki on itsestä kiinni miten ne pelaa. Jokaisella on heikkouksia samalla tavalla kuin jokaisella on myös vahvuuksia, eikä ketään hyödytä pätkääkään toisen ominaisuuksien perään vinkuminen tai kadehtiminen, niin sisäisesti kuin ulkoisesti.

Meidän omatkin kauneusihanteet aikalailla elää jatkuvasti. Viitisen vuotta sitten ihannoin luurangonlaihaa ja haurasta olemusta, joka nykyään aiheuttaa puistatusta, lähinnä muistuttaen sen ajan henkisestä tilasta jossa ei ollut mitään kehumista. Siitä se muuttui aina vahvempaan ja lihaksikkaampaan suuntaan, kunnes otti taas pienen suunnanvaihdoksen toiseen päin. Jos meillä itselläänkin kauneusihanteet voi muutaman vuoden sisällä muuttua hyvinkin rajusti, niin miten sitten muka voidaan linjata joku kaikille yhteinen käsitys siitä, minkä kuuluisi olla ihailtavaa?
Tässä(kin) asiassa yksinkertaisesti auttaa yleensä se asenne, että otetaan se nokka pois tuijottelemasta suurennuslasilla muiden kuvia, asioita ja juttuja analysoimasta, ja keskitytään omaan olemiseen. Onko mulla hyvä näin, jos ei, mitä voisin asialle tehdä? Tähän loppuun kaiken kiteyttämään voisin heittää toisen mieleen pyörimään jääneen lauseen, jonka luin muistaakseni samaisena päivänä, tosin eri blogitekstistä oli maininta siitä, että loppujenlopuksi kaikki on kiinni siitä, miltä itsestään tuntuu ja miten itseään kantaa. Amen to that.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti