Bongasin omien kulmieni microbladingin Blue Lagoonin instafeedissä (@bluelagoonbeauty) ja se sai mut jostain syystä miettimään vahvasti nykypäivän aitouden ja feikkiyden käsityksiä. Mä itse tiedän, että on ihmisiä jotka on ainakin joskus tunteneet mut, ja nykyään kokee että oon muuttunut jotenkin ihmisenä epäaidompaan suuntaan viimevuosina. Voin myös rehellisesti sanoa ilman pienintäkään kiukun tai katkeruuden painoarvoa tässä, että koen ainakin joillain tämän johtuvan ihan omasta myös epävarmuudestaan, mutta ehkä myös vaan siitä että ollaan samoista lähtökohdista lähdetty muuttumaan aika eri suuntiin ihmisinä, Sitä tapahtuu hei.
Kyllä, mulla on värjätyt hiukset, ripsienpidennykset, juurikin tänä keväänä tehtynä se kulmien microblading ja yleensä vielä kynsistä löytyy geelimuotoista lisäpituutta, vaikka tällä hetkellä ei harvinaisesti niin ookkaan. Sen lisäksi no joo, kävin viimeksi tänään salilla ihan rehellisesti pumppamassa sitä pakaraa. Mikä feikki ihminen, huhhuh! Mua naurattaa.
En ylipäätään tykkää ihmisten lokeroinnista ulkoisten asioiden perusteella, vaikka voin käsi sydämellä toki myöntää toisinaan tekeväni sitä itse. Nykymaailmassa yksinkertaisesti nyt on vaan mahdollista muokata omaa ulkonäköään halutessaan aika paljon, jos siihen vaan haluaa rahaa ja aikaa käyttää. Kaikki ei halua, jotkut haluaa eri määrin, ja se on mulle täysin okei. Jokaisen ihan oma valinta, jos ne omasta lompakostaan kustantaa. Ja vaikka ei kustannakkaan, niin sopii mulle kunhan ei tuota kellekkään vaikeuksia.
Mä voin itse kertoa rehellisesti että musta on itsestäni tuntunut taas paljon enemmän multa kun värjäsin hiukset takaisin kuparisiksi. Pinkkiblondeilla leikkiminen oli oman aikansa hauskaa, ja vähän leikittelin jo blondiksi jäämisen ajatuksella, mutta onneksi värjäsin. Tää väri vaan tuntuu omalta.
Ja mitä tulee näihin ripsiin, kulmiin ja kynsiin, niin kaksi edellä mainittua toki ulkonäkötekijöiden lisäksi myös helpottaa arkea kummasti. Ei ole ongelma huidella kaupungilla ilman meikkiä - ei tosin ollut ilman näitäkään. Viimekesänä halusin kokeilla ihan oman fiilikseni testaamiseksi kuukauden-pari olemista ilman ripsiä, halusin nähdä vaikuttaako se mun itsetuntoon. Höpöhöpö, sama hymy huulilta löytyy ilman pidennyksiäkin. Itkeminen oli kyllä jo ihan fyysisesti ilman niitä helpompaa kun ne kyyneleet ei tartu ripsiin yhtä paljon ja klimppaa niitä yhteen, ihan näin jonkunlaista analyysiä heittääkseni. Harkitsin vahvasti myös nyt että josko kesä mentäisiin ilman, mutta ehkä mä vaan vähän pidennän huoltoväliä ja pidän nää kumminkin. Tämä päätös myös vahvasti siitä syystä, että on aivan painajaismainen ajatus että kun syksyllä kuitenkin taas hinkuisin räpsyjä laittamaan, tarkottaisi uusien ripsien pistäminen sitä 2,5h paikallaan makaamista. Eeih. Mahdollismman meikitön mutta hei tosiaan silti niin epäaito kesä - täältä tullaan!
Epäaitous tulee mun mielestä lähes aina nimenomaan luonteesta, niistä sisäisistä jutuista ennemmin kuin ulkoisista. Ihminen voi olla ihan pirun epäaito, vaikkei sillä olisi hipaisuakaan meikkiä naamassa, ja vaikka vaatteet olisi tehty mistä kierrätysmatskuista. Jos sä lähdet hyökkäämään, että oot epäaito kun sussa on tota, noi ja tolleenkin noi, mutta et osaa sanallakaan sanoa esimerkiksi mistä asioista pidän, mitä teen vapaa-ajallani ja mistä oon kotosin, et todennäkösesti osaa kovin syväluotaavaa analyysia ollenkaan antaa musta ihmisenä. Meidän omat epävarmuudet, kateellisuus, negatiivisuus, liika yrittäminen ja suuri miellyttämisenhalu on usein niitä asioita, jotka puskee epäaitoutta pintaan. Sanotaan että olkaa sellaisia kun ootte, mutta ei hei kuitenkaan noin kun et oo niinku minä oon. Se musta on nykymaailmassa nimenomaan hassuinta.
Tää luonnollisuudesta ja aitoudesta vänkäys menee mun mielestä vähän kategoriaan
get a life peeps. En näe kovin järkeviä syitä siihen, miksi pitää kuluttaa sitä omaa energiaa ja aikaansa kyseisen asian vatvomiseen ja pohtimiseen. Sen lisäksi, että nautin punata huulia mä myös nautin ihan suunnattomasti niistä hetkistä, kun landella pyörin isän ylisuurissa kumppareissa hiukset takussa pihalla, kasvimaalla ja metsässä. Näitä hetkiä tulee ehkä harvemmin jaettua minnekkään, mutta ei kyse ole siitä ettenkö voisi tai etteikö ne myöskin olisi olennainen osa mua. Ei jokaista elämän kivaa juttua tarvi eikä oikeen edes kannata tallettaa ja julkistaa somessa, ei se tee musta yhtään sen vähempää mua.
Mä edelleen pysyttäydyn siinä asenteessa, että jos mua ei kunnolla tunne, saa olla mitä mieltä vaan haluaa, mutta turha huudella muille, jos ei edes yritä ottaa selvää. Mulle on olennaista se, että mun lähipiiri arvostaa mua sellaisena ihmisenä kuin mä olen - ja jos ei arvosta, niin voidaan lähteä vahvasti miettimään, että kannattaako sellaisen tyypin sitten kuulua siihen lähipiiriin. Voidaanko taas keskustella hetki asiasta ihmisten välinen arvostus? Okei, ei ehkä taas sitä saarnaa tähän väliin, mutta
you got the point.
Mut hei. Jos joku on sitä mieltä että epäaitous kukoistaa jo tällä levelillä, niin otan mielelläni teidänkin vaatimattomat kosmetiikkavarastoja omaan haltuuni. Kiitti!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti