torstai 20. heinäkuuta 2017

clip your dead ends

Viimeksi käydessäni maalla vanhempieni luona uppouduttiin kotimatkalla syvälliseen keskusteluun äitini kanssa. Jokaisella perhellä on ne omat kolhunsa ja hankalat hetkensä, joista riittää puhuttavaa kerta toisensa jälkeen, mutta sitten keskustelu kääntyi ihan vaan mun omaan elämään ja asioihin. Oon ollut nuoresta saakka aika yksityinen henkilö, vaikkakin tunteellinen: voin ja ehkä haluankin näyttää miltä tuntuu, mutta en yleensä sitä että miksi. Aikuistuminen on näkynyt myös siinä, että sen oman suun aukaiseminen, varsinkin perheen kesken on helpottunut kummasti.
Yhtä aihetta puidessa äitini totesi minulle leppoisasti, että kuinka mä oon aina ollut niin kiltti ja hyväsydäminen kaikille, jo lapsuudesta saakka. Omassa mielessäni tuo lausahdus jäi pyörimään. En ala pyhistelemään tässä sillä, ettenkö joskus olisi osannut olla myös muuta kuin kiltti ja hyväsydäminen, valitettavasti todellakin. Kaikki teot ja päätökset eivät ole olleet harkittuja, eivät kilttejä. Tässäkin asiassa tosin olen huomannut sen, että jok'ikinen toiselle aiheutettu henkinen naarmu piinaa mua itseäni varmaan vähintään yhtä paljon kuin sitä, jolle se on aiheutettu. Varsinkin jos ihminen on mulle hyvin läheinen, empatiakykyni nousee välillä vähän liiankin helposti liian korkeille leveleille.

Tästä syystä oon myös tiedostanut sen, etten yksinkertaisesti pysty pitämään elämässäni sellaisia ihmisiä, jotka eivät niinkään osaa välittää toisten pienestä kolhimisesta: tällöin mä otan näiltä tyypeiltä mukisematta niin kolhun jos toisenkin. Luulin että se kuuluu asiaan, teinivuosina olin ylipäätään helposti aika kynnysmatto. Halusin, että kaikilla muilla olisi hyvä olla, ja kaikilla muilla olisi hyvä olo musta tyyppinä, ja käytin siihen ihan tajuttomasti energiaa. Toisaalta, onko toi nyt niinkään yllättävääkään siinä tilanteessa, jos ei itsekään arvosta itseään.

Parin viimevuoden aikana on nimenomaan pyritty kasvattamaan sitä omaa tahtoa, kykyä puolustautua ja pitää ne omat puolet. Se kasvamisprosessi on vaatinut omat hintansa, ja näkynyt elämässä esimerkiksi oman lähipiirin kanssa paljon tarkempana olemisena. Viimeisimpänä se on näkynyt siinä, että erkaannuin ihmisestä, joka oli mulle kymmenisen vuotta se paras ystävä, läheisimpiä ihmisiä maailmassa. Kaikelle on vaan syynsä. Lähinnä jäi asiasta harmittamaan, että erkaantuminen tapahtui vähän riitaisasti, mutta oli ylipäätään oleellista tapahtua. Haastavaa joskus myöntää, mutta me ei vaan enää oltu niitä viisitoistakesäsiä teinejä, joiden oli helppo tukea toisiaan mukisematta. Tai, ainakaan mun mukisematta. Toinen vahva syy asiaan on sellainen, mistä en ole valmis joustamaan jatkossakaan, ja jota odotan myös omien lähimpien ystävieni noudattavan: mä en koskaan ole valmis sulkemaan suutani ja taputtelemaan hyväksyvästi ystävääni olkapäähän, jos tämä päättää toimia tavalla, joka lyö häntä itseään henkisesti turpiin ja lujaa.

Tänä kesänä oon kuitenkin tuntenut olevani onnellisempi kuin ehkä koskaan. Asun mun Suomen lempikaupungissani, ja siitäkin lempikaupunginosassa, joka on mulle niin koti kuin mikään paikka on ikinä ollut. Teen duuniakin tässä kyseisessä kaupunginosassa, jossa viihdyn hyvin, ja tunnen saavani siitä niin paljon irti, nimenomaan henkisesti. Oon vahvasti sitä mieltä, että mulle oli monelta kantilta jonkinmoinen lottovoitto napata paikka juurikin Lifeltä. Mulla on vielä ystäviä, joihin luottaa ja tukeutua, ja joiden kanssa viettää ikimuistoisia hetkiä. Meidän perheestä on kasvanut tiivis yhteisö, ja tästä maailmasta ei ole mahdollista löytää kahta ihmistä joita arvostaisin ja kunnioittaisin puoliakaan yhtä paljon, kuin omaa isääni ja äitiäni. Mulla on harrastus, joka pitää mut terveenä, ja joka ylläpitää myös mun henkistä tasapainoa yhtenä vahvana tukipilarina. Ja onhan mulla maailman huipuin nössöporsas koirakin, sekä tulevana viikonloppuna pääsen vielä rapsuttelemaan uutena tulokkaana perhetutulle otettua mini-taraa.
Ja nyt viimenään, koen myöskin osaavani kunnioittaa ja arvostaa itseäni tarpeeksi, kyetäkseni vaatimaan myös toisilta ihmisiltä sen mukaista kohtelua. Mulle on kasvanut se oma tahto, vaikkei se ihan kaikkia asiaan tottumattomia aina miellytäkkään. Sorry, but definitely not really sorry.
 

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti